
Mélanie, voisitko kertoa meille halustasi luoda Confession Publique, sekä teoksen taustasta?
Confession Publique sai alkunsa kysymyksestä, joka on kulkenut mukanani pitkään: Mikä osa meistä tulee julkiseksi sillä hetkellä, kun astumme näyttämölle? Esiintyjinä uskomme usein voivamme piiloutua jonkin roolin tai koreografian taakse, mutta yleisö tulkitsee meistä aina sitäkin enemmän. Yleisöt lukevat ikämme, tarinamme, historiamme, haavoittuvuutemme ja halumme. Yleisö tulkitsee ruumiitamme elämänkertoina.
Aluksi kuvittelin, että Confession Publique on sooloteos itselleni. Sitten elämä puuttui peliin – raskauden myötä. Jouduin laittamaan projektin syrjään, kunnes Angélique Willkie tuli luokseni ja pyysi minua luomaan hänelle soolon osana väitöstutkimustaan. Se, mitä olin pitänyt syvän henkilökohtaisena materiaalina, resonoi yhtäkkiä niiden kysymysten kanssa, joita hän tutki. Molemmilla meillä oli sama ydinkysymys: Mikä on esiintyjän dramaturginen merkitys?
Tunnustuksellisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua pelkkänä paljastamisena tai riisuutumisena. Olen kiinnostunut tunnustuksen koreografiasta, sen katarsiksesta. Siitä, miten päätämme, mitä näytämme itsestämme, mitä piilotamme, ja miten tämä painottelu muovaa sitä, keitä meistä tulee.
Teos sai alkunsa aikana, kun kyseenalaistin omaa positiotani koreografina. Ymmärsin, etten niinkään koreografioi liikettä, ennemmin kirjoitan kehoja. Kirjoitan kehosta käsin. Keho kantaa muistoja jo ennen kieltä, ja tanssi mahdollistaa pääsyn sellaisiin totuuksiin, joita ei aina voi pukea sanoiksi.
Teoksessa tunnustus ei koskaan saavu täysin perille. Sitä improvisoidaan ja luodaan jatkuvasti uudelleen, toisinaan sitä lykätään, keskeytetään tai siirretään toisaalle. Minua ei niinkään kiehdo itse salaisuus, vaan ennemmin intiimiyden ja julkisen paljauden välinen jännite. Teatterista tulee paikka, jossa yksityinen kokemus muuttuu jaetuksi, kollektiiviseksi tilaksi muuttumatta kuitenkaan pelkäksi anekdootiksi.
Loppujen lopuksi teos esittää yksinkertaisen kysymyksen: Kuinka paljon itsestämme kuuluu meille enää siinä vaiheessa, kun päätämme tulla nähdyiksi?
Työstit tätä esitystä yhdessä Angélique Willkien kanssa – se on hänen soolonsa, melkein, mutta näyttämöllä on toinen henkilö. Miten tulkitset heidän suhdettaan ja milloin kolmas henkilö, Anne-Marie Jourdenais, tuli mukaan kuvioihin?
En koskaan ajatellut, että Confession Publique olisi vain Angéliquen muotokuva. Se ehdottomasti rakentuu hänen poikkeuksellisen läsnäolonsa, hänen älykkyytensä ja anteliaisuutensa ympärille, mutta halusin myös luoda yhteyksiä hänen tarinansa ja mm. kolonialismin, feminismin, sorron, rodun, siirtolaisuuden, ja mustuuden jaettujen historioiden välille.
Olen kiinnostunut yksilön, esiintyjän ja niitä molempia määrittelevän katseen välisestä suhteesta.
Anne-Marie Jourdenais tuli mukaan prosessiin, kun tajusin, että tunnustusta ei ole olemassa ilman todistajaa. Silloinkin, kun kuvittelemme olevamme yksin, puhumme jollekulle toiselle. Kuvitellulle toiselle, yhteiskunnalle, muistolle, itsellemme.
Hänen roolistaan tuli vähitellen korvaamaton. Hän ei ole vain toinen esiintyjä. Hän on toisinaan kuuntelija, toisinaan rikoskumppani, toisinaan kaksoisolento ja toisinaan itse teatterikoneisto. Välillä vaikuttaa, että hän tukee Angéliqueta. Toisinaan hän horjuttaa tätä hiljaisesti.
Heidän välinen suhteensa muuttuu jatkuvasti. Se vastustaa yksiselitteisiä määritelmiä, sillä myös identiteetti itsessään on epävakaa. Meistä tulee sellaisia kuin olemme suhteessa toisiin. Tulemme niiden ihmisten kirjoittamaksi, jotka todistavat olemassaoloamme.
Ajattelen häntä ennemmin Angéliquen läsnäolon näkyväksi tekevänä voimana, kuin sivuhahmona. Hän ilmentää niitä näkymättömiä rakenteita, jotka muovaavat jokaista julkisesti näkyvää tekoa.
Olet perustanut oman ryhmäsi nimeltään MAYDAY. Minua kiinnostaa kuulla, miten näet työsi, praktiikkasi ja tekijyytesi suhteessa ryhmään.
MAYDAY ei ole koskaan ollut minulle pelkkä tuotantorakenne. Se on laboratorioni.
Kun perustin ryhmän, etsin paikkaa, jossa voisin kysyä kysymyksiä pitkällä aikavälillä ilman, että niihin pitäisi heti löytää vastauksia.
Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan samat kysymykset ovat palanneet eri muodoissa: Miten keho rakentaa itseään? Miten yhteiskunnalliset normit asettuvat meihin? Miten haavoittuvaisuus, epäonnistuminen, hellyys, väkivalta ja huolenpito tulevat näkyviksi liikkeen kautta?
Usein puhutaan tyylistä, mutta itse en juurikaan ajattele tyyliä. Ajattelen kirjoittamista. Jokainen teos on uusi luku samassa, jatkuvassa tutkimuksessa. Jotkut taiteilijat työskentelevät kuvien, toiset käsitteiden kautta. Minä työskentelen kehojen kautta. Ihmiskehojen. Kauniin sekasotkun.
Tekijyys on minulle myös syvästi suhteisiin perustuvaa. Teoksiani ei voi erottaa esiintyjistä, jotka asuttavat niitä. En pyydä tanssijoita suorittamaan liikkeitä. Pyydän heitä osallistumaan merkitysten luomiseen. Heidän historiansa, ristiriitansa, huumorintajunsa, pelkonsa ja älykkyytensä muovaavat teosta yhtä paljon, kuin minun näkemykseni.
Tässä mielessä haluan ajatella MAYDAY:tä yhteisöllisenä tutkimuslaboratoriona. Vuosien varrella siitä on tullut paikka, jossa esiintyjiä kutsutaan paitsi tanssimaan myös ajattelemaan, kirjoittamaan kehollaan ja tarkastelemaan intiimin ja julkisen välistä hienovaraista rajaa.
Ehkä juuri tämä yhdistää kaikkia teoksiani. Varhaisimmista töistäni Confession Publique -teokseen, ja nyt työnalla olevaan teokseen, jonka kehittäminen alkaa Helsingissä. Yritän aina ymmärtää, miten kehosta tulee ”minä” ja miten tuo minuus muuttuu sillä hetkellä, kun se kohtaa toisen katseen.
Mélanie Demers: Confession Publique
Stoa 5.11.2026 19:00 / 6.11.2026 20:00
Soup Talk 6.11.2026 12:00 @Caisa
Ideointi, ohjaus, koreografia: Mélanie Demers
Esitys: Angélique Willkie (mukana Anne-Marie Jourdenais)
Harjoitusjohtaja: Anne-Marie Jourdenais
Dramaturgia: Angélique Willkie
Alkuperäinen musiikki: Frannie Holder
Lisätty musiikki: ote kappaleesta The Fairy Queen, sävellys Henry Purcell, laulu Angélique Willkie
Tilasuunnittelu: Odile Gamache
Valosuunnittelu: Claire Seyller
Puvustus: Elen Ewing
Tekninen ohjaus ja johtaminen: Hannah Kirby
Tuotanto: MAYDAY
Tuotantopäällikkö: Alec Arsenault
Kiitos: Éléonore Loiselle, Mélanie Primeau
Yhteistuotanto: La Chapelle Scènes Contemporaines, Montreal, Kanada; Agora de la danse, Montreal, Kanada; Centro per la Scena Contemporanea Bassano del Grappa, Italia
Tämä teos on osa tohtorintutkinnon tutkimus- ja toteutustyötä UQAM:n taiteen tutkimuksen ja käytäntöjen laitoksella.
Kuva: Kevin Calixte
Vierailua tukee: Quebecin hallituksen toimisto Lontoossa
Vierailu yhteistyössä: Stoa

