Keskustelu Veli Lehtovaaran ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta Laituri ~ Amfibinen tanssin tutkimusalus

Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla avaat väitöstutkimustasi yleisölle ja kutsut meidät koreografiseen installaatioon, jonka aktivoit neljä kertaa festivaalin aikana. Miten työskentelet ja valmistaudut tähän?

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen suunnitellut ja rakentanut tämän koreografisen ja arkkitehtonisen objektin, tutkimuslaiturin. Kesäkuukausina tein tämän välineen kanssa taiteellista kenttätyötä kahdella vesialueella: Päijänteellä Keski-Suomessa ja syrjäisellä Ypykänlammella Kainuussa.

Tutkin kehollisesti sen mahdollisuuksia ja tarjoumia suhteessa näihin erityisiin ympäristöihin, veden pinnalla kelluen. Oman praktiikkani lisäksi kutsuin ihmisiä työskentelemään kanssani ja järjestin viikonloppuisin yleisölle avoimia tilaisuuksia. Kerroin vierailijoille tutkimuksestani, esitin heille tansseja laiturilla ja vein heidät matkalle ajelehtimaan vesistössä. Liikutan laituria pienellä sähkömoottorilla. Huomasin, että laituri toimi poikkeuksellisen hyvin kohtaamispaikkana, paikan päällä tapahtuvan tanssipraktiikan ja koreografisen työskentelyn rakenteena, teatterina (katsomisen paikkana), näyttämönä sekä kehoja luonnonympäristöön yhdistävänä veistoksena.

Näiden kehollisten kokeilujen ja inhimillisten ja enemmän-kuin-inhimillisten kohtaamisten pohjalta olen valmistellut installaatiota, jossa työskentely jatkuu sisätiloissa ja maan kamaralla. Dokumentoin kenttätyötä kirjoittamalla, äänittämällä, valokuvaamalla ja kuvaamalla videota. Työskentelen kahden taiteilija-suunnittelijan, Jani Hietasen ja Jani-Matti Salon, kanssa kohti sommitelmaa, joka tuo esiin tutkimuksen olennaiset ulottuvuudet. Se tapahtuu eri medioiden – valon, äänen ja kuvan – kautta, jotka järjestyvät suhteessa tilan keskellä olevaan laituriin.

Olen kutsunut muusikko Pauliina Syrjälän soittamaan tapahtumissa kanteletta, tarkemmin sanottuna Saarijärven kanteletta. Työskentelemme yhdessä niin, että minä tanssin ja Pauliina soittaa. Tutkimme mahdollista resonanssia ja kommunikaatiota sen välillä, mitä Pauliinan musiikki kantaa mukanaan ja miten itse lähestyn tanssivaa kehoa ekologisesti suuntautuneena instrumenttina.

Eri päivinä mukana on kaksi vierasta: filosofi ja tutkija María Villa Largacha (Tampereen yliopisto) sekä kuraattori ja kirjoittaja Taru Elfving (CAA – Contemporary Art Archipelago). Tapaan Maríaa ja Tarua valmistellakseni keskusteluja ajatustenvaihdon hetkiksi, joissa keskitymme tutkimuksen eri puoliin ja sitä ympäröiviin teemoihin.

Valmistelen myös pitkäaikaiseen koreografiseen työskentelyyni perustuvia yksinkertaisia tehtäviä, joita jaan yleisölle puheen ja mielikuvituksen kautta installaatiotilassa. Keskitymme virittämään huomiota aistivien ja tuntevien kehojen sekä koreografiana hahmottuvan arkkitehtuurin välisiin suhteisiin.

Väitöstutkimuksesi pyrkii vaalimaan kehollista ekologista tietoisuutta tanssin ja koreografian poeettisen praktiikan kautta suhteessa tiettyihin ympäristöihin ja niiden fyysisiin olosuhteisiin. Haluaisitko kertoa tästä lisää?

Koen oman kehoni tai ruumiillisuuteni läheisimmäksi ja intiimeimmäksi suhteekseni ”luonnon” käsitteeseen. Vanhassa suomen kielessä ”luontoa” ei käytetty yleistävänä käsitteenä, vaan se liittyi aina jonkin tietyn olennon tai paikan erityisyyteen. Tämän paikan, joka kehoni on, kautta voin kuunnella ja olla yhteydessä ympäristöön ja kohdata uteliaasti ja empaattisesti siinä vaikuttavia muita olentoja, voimia ja ”luontoja”. Yleisemmin ajattelen ihmiskehoja tilapäisinä ja muuttuvina muodostelmina, jotka koostuvat enemmän-kuin-inhimillisestä maailmasta tai maailmoista ja ovat osa niitä.

Minulle tanssi on praktiikka, jossa hahmotetaan kokemuksellisesti niitä kietoutumia ja dynaamisia suhteita, jotka ylläpitävät meitä elämänmuotona ja synnyttävät merkityksellisyyttä. Näen koreografian poeettisena praktiikkana, joka vaalii kommunikaation muotoja liikkeen kautta ja kehollisuuksien kanssa. Taiteellisen praktiikan avulla voin tutkia niin sanotusti todellisuuden poeettista luonnetta. Fyysinen todellisuus ei ole vain loogisesti järjestynyt tai matemaattisesti mitattavissa, vaan se on myös perustavalla tavalla poeettinen. Siksi kehollisella taiteellisella tutkimuksella on merkitystä.

Olen muovannut taiteellista praktiikkaani viimeiset kymmenen vuotta ymmärtääkseni paremmin, miten lähestymistavat tanssiin ja koreografiaan muuttuvat, kun ne viedään nykyisistä ympäristöistään – studioista ja teattereista – erilaisiin paikkoihin. Paikkasensitiivisen ja -reagoivan työskentelyn ekologioista on tullut keskeisin kiinnostuksenkohteeni. Kokeellisen tanssin kentällä on paljon tietoa ja taitoa siitä, miten vaalia kehollisia suhteita tiettyihin ympäristöihin ja enemmän-kuin-inhimillisiin ilmiöihin. Pitkäaikainen toiveeni on löytää reittejä, joita pitkin tämä tieto voisi virrata laajemmin yhteiskunnan eri osa-alueille.

Laituri herättää kauniita kesäisiä mielikuvia: siellä istutaan jalat vedessä ja hypätään kylmään siniseen veteen. Miksi valitsit juuri tämän paikan?

Valintaan vaikutti työskentelyni ekologisesti suuntautuneessa Mustarinda-residenssissä Kainuun Paljakanvaaralla. Olen työskennellyt siellä ajoittain vuodesta 2016 ja vuosittain osana Rindamus-kollektiivia vuodesta 2021. Mustarinda-seura on keskeinen toimija Vaara-Kainuun taidekansallispuistohankkeessa. Osana tutkimustani kysyin, millainen koreografinen taideteos voisi sijoittua tulevan taidekansallispuiston maisemaan. Ratkaiseva oivallus syntyi Päijänteellä, kun ymmärsin, että perheeni mökkilaituri – yksinkertainen, itse rakennettu rakennelma – oli jo vuosia tukenut kehollista ja koreografista praktiikkaani suhteessa ympäröivään luontoon, sen elementteihin ja vuodenaikojen vaihtuviin olosuhteisiin. Päätin tuoda tämän arkisen esineen käsitteen osaksi tutkimustani ja taiteellista praktiikkaani kuvittelemalla sen muodon ja käyttötarkoituksen uudelleen.