Keskustelu Jenni-Elina von Baghin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta Writing of Disaster

Teoksessasi Writing of Disaster, joka on sovitus Maurice Blanchotin kirjasta The Writing of the Disaster, työskentelet ilon ja tragedian kanssa. Voisitko kertoa halustasi toteuttaa teos ja työstäsi Blanchotin filosofisen tekstin kanssa?

Haluni toteuttaa tämä teos kumpuaa pitkäaikaisesta tarpeesta, intohimosta ja kiinnostuksesta käsitellä näyttämöllä asioita, joita on mahdotonta ymmärtää. The Writing of the Disaster on kaunis filosofinen teos täynnä paradokseja, ja minulle se toimii tietynlaisena koreografisen työn resonanssina.

Minulle kirjan ydin saattaa olla sen pyrkimys käsitellä tietynlaisen radikaalin olemassaolon tyhjyyden kokemusta – jonkin, mitä emme koskaan voi täysin kuvailla, ymmärtää tai kirjoittaa sanoiksi. Meidän tulee myöntää, että subjektiivisuutemme ei tule koskaan täysin ymmärtämään tiettyjä tuhovoimia, jotka ovat olemassa nykyhetkessä, historiassa ja elämässä. Kirja jättää meidät kasvotusten sen tosiasian kanssa, että olemme pieniä.

Minulle kirja on myös kiinnostava suhteessa esitystapahtumaan. Voin yhdistää esiintymisen jonkinlaisen katastrofin kohtaamiseen. Ruumiimme on elävä organismi, joka vanhenee koko ajan – kuten Blanchot sanoo, tavallaan se on kuollut jo siitä hetkestä, kun synnymme. Minusta on taiteellisesti kiinnostavaa koettaa kohdata tämä: kohdata tyhjyys, joka on samaan aikaan kauhistuttava ja nautinnollinen.

Ja tästä tietysti nousevat myös komedia ja naurettavuus. Joten miksi ei sekä tragedia että ilo?

Kehitit teoksen Hanna Raiskinmäen ja Jyrki Karttusen kanssa. Miten olette työskennelleet yhdessä?

On etuoikeus työskennellä heidän kanssaan, koska he ovat molemmat todella kokeneita esiintyjiä ja taiteilijoita. Me myös jaamme pitkän yhteisen historian eri tavoin. Tämä jaettu tieto resonoi syvästi työssä. Meidän ei tarvitse aloittaa kaikkea ”aivan alusta”.

Tietysti myös kaikki suunnittelijat toivat panoksensa teokseen hyvin aikaisesta vaiheesta saakka.

Koska filosofinen kirja on yhteinen lähteemme, olemme kehittäneet erilaisia metodeja materiaalin jakamiselle: olemme lukeneet kirjaa yhdessä ja erikseen ja antaneet materiaalin resonoida eri tavoin. Tämä on tuntunut tärkeältä, koska se antaa jokaiselle esiintyjälle ja suunnittelijalle mahdollisuuden toimia ja käyttää omaa toimijuuttaan hyvin laajalla assosiatiivisella kentällä, sekä navigoida yhteisellä kentällä, joka alkaa vähitellen muodostua.

Silloin voimme olla rohkeita ja jo melkein unohtaa lähteemme, ja katsoa, mitä meillä on käsillä.

Esityksesi ovat usein hyvin humoristisia – jopa absurdeja. Minua kiinnostaa, mitä ajattelet huumorista ja absurdiudesta esittävissä taiteissa ja omassa työssäsi.

Luulen, että käytän usein huumoria, koska se auttaa minua suunnistamaan ja seuraamaan sellaisia hetkiä näyttämöllä, kun ruumis kadottaa kontrollin kiinnostavalla tavalla. Se, että jokin alkaa olla hauskaa voi liittyä esimerkiksi siihen, että esiintyjä yrittää ratkaista monimutkaista tehtävää näyttämöllä keskittyen siihen intensiivisesti.

Suurin kiinnostukseni koreografina, ja usein katsojana, on todistaa jonkinlaista ”tapahtumaa” esityksessä. Kun puhutaan esitystaiteesta, luulen, että kiinnostavin aspekti on odottamattomat asiat, jotka tapahtuvat tekijöiden ja katsojien välillä. Huomaan, että pyrin koreografina luomaan olosuhteita tällaisille tapahtumille. Huumori usein liittyy siihen.

Kyse on yleisön aistimisesta, näyttämön ja katsojien välisten aukkojen avaamisesta sekä ruumiillisen kokemuksen kautta kommunikoimisesta. Minusta huumori on myös genrenä tai esityksen suuntana valtava riski, koska joskus se vain ei onnistu, tai se kuihtuu kasaan. Siksi minulle on tärkeää, että huomio on jossain muussa. Jos komedia tapahtuu, se tapahtuu seurauksena, tai eräänlaisena lisänä.

Huumori on myös laajemmin nykytanssin kontekstissa riski. Naurun ennakoimattomuus voi olla pelottavaa, koska se tarkoittaa, että tulemme lähemmäs outoa ruumiittomuuttamme. Minusta tuntuu, että myös taiteessa, yllättävää kyllä, ruumiimme – ja maailma, joka syntyy ruumiillisesta tuntemisesta ja aistimisesta – ovat yhä etäämmällä. Huumori ja nauru ovat minulle ehkä tapoja löytää jälleen yhteys ruumiiseen.