Keskustelu Giorgia Lollin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta BODY SWEATS (for Elsa)

BODY SWEATS (for Elsa) on kunnianosoitus paronitar Elsa von Freytag-Loringhovenille. Mikä hänessä veti sinua puoleensa? Ja miksi kiinnostuit palaamaan dada-liikkeen äärelle?

Tämä tarina alkaa Berliinistä, ehkä puolentoista vuoden takaa. Näin Kurt Schwittersin Ursonatea käsittelevän teatteriesityksen, ja seuraavina päivinä ajattelin jatkuvasti kaikkea sitä, mistä pidin dadassa: rakenteiden kyseenalaistamista ja sääntöjen keksimistä uudelleen. Dada-ajattelun assosiatiivisuus tuntui minusta hyvin ajankohtaiselta ja resonoi sen pirstaleisen todellisuuden kanssa, jota sosiaalisen median algoritmit meille kuratoivat.

Aloin tutkia tarkemmin, miltä dada-dramaturgiat voisivat näyttää. Kun googlaat ”dada”, vastaan tulee paljon miestaiteilijoita. Taidehistoria on patriarkaatin valtakuntaa ja ylläpitää ajatusta miespuolisesta taiteilijanerosta. Mutta kuten missä tahansa arkistossa, on ehkä kaivettava vähän syvemmältä löytääkseen muita kertomuksia. Ja siellä tapasin Elsan (näinhän se nykyään usein käy, verkossa). Rakastuin kolme kertaa: kuvaan hänestä seisomassa yhdellä jalalla, jonka näytämme esityksen alussa, hänen omaelämäkertansa terävään käsialaan sekä hänen runouteensa, jonka hänen toimittajansa (ja, kuten haluamme uskoa, hänen salattu rakastettunsa) Djuna Barnes on arkistoinut.

Elsa syntyi vuonna 1874 Swinemündessä, nykyisen Puolan alueella. Hän muutti Berliiniin kaksikymmenvuotiaana. Monitulkintaisen viehätysvoimansa ja häikäilemättömyytensä ansiosta hän ansaitsi elantonsa näyttelijänä ja eroottisten veistosten mallina. Esiintyminen oli hänelle mahdollisuus tuoda itseään esiin ja tavata miehiä, jotka auttaisivat häntä selviytymään köyhyydestä ja joista tuli järjestelmällisten ja pakonomaisten seksuaalisten kokeilujen kohteita.

Vuonna 1903 hän rakastui miehensä ystävään, ja vuonna 1906, autettuaan tätä lavastamaan itsemurhansa, he pakenivat Kanadaan ja sieltä Kentuckyyn ja Cincinnatiin. Monien vaiheiden jälkeen hän saapui vuonna 1903 New Yorkiin, jossa hän meni naimisiin paroni Leo von Freytag-Loringhovenin kanssa (siitä hänen loistelias ”paronittaren” arvonimensä on peräisin). Samettiin kääriytyneenä ja jalokivin koristautuneena, teelusikat korvakoruina, postimerkit poskiin liimattuina, syntymäpäiväkakku hatun tilalla: Elsa jäi historiaan halustaan muuttaa kehonsa taideteokseksi, ennakoiden performanssitaidetta ainakin neljälläkymmenellä vuodella.

Elsan elämä on tarina näyttävyydestä, ylenpalttisuudesta, rappiosta, raivosta, nautinnosta, vapautumisesta ja itsensä uudelleen keksimisestä kaupungissa. Ajattelin, että tämä on tarina, johon kannattaa vastata, ja kokosin työryhmän tämän kiintymyksen ympärille. Sen sijaan, että yrittäisimme kertoa Elsan tarinan tansseillamme, kysyimme toisiltamme, mikä siinä resonoi: miten voisimme tehdä dada-iltaman? Mitä muita paronittaria sukulinjamme kätkevät – henkilökohtaiset elämämme, tanssin historia, populaarikulttuuri? Ja lopuksi: löydänkö rohkeutta pukea tuon asun päälleni?

Hänen tarinansa on inspiroiva, joskin ankara muistutus siitä (hän kuoli yksin, köyhyydessä, todennäköisesti oman käden kautta), ettei vapaus ole itsestäänselvyys eikä sitä koskaan saavuteta lopullisesti. Se on ennemmin neuvottelua itsen ja niiden yhteisöjen kanssa, joihin kuulumme, jatkuvaa vastarintaa pelkoa vastaan, kitkoineen, epäjohdonmukaisuuksineen, pienine voittoineen ja usein suurempine romahduksineen. Yritämme jakaa yleisön kanssa Elsan dadan suurimman opetuksen: ettei pelkää epäonnistua surkeasti ja että hämärtää taiteen ja elämän häilyviä rajoja. Muistutuksen siitä, että elämänvalintoja voi tehdä myös iloisemmin, anteeksipyytelemättömän vapaudenhuudon riitasointuisessa säestyksessä.

Kerroit keskustelussamme toissa päivänä unelmastasi perustaa tanssiryhmä. Voisitko kertoa lisää tästä unelmasta ja siitä, mikä tämän halun taustalla on?

Paronittaren tavoin olen maaseudun tyttö. Italiassa 1990-luvulla pojat pelasivat jalkapalloa ja tytöt kävivät tanssitunneilla. Aloitin baletin viisivuotiaana ja kasvoin vaaleanpunaisessa (mutta myös queerissä) maailmassa katsellen tanssiryhmien pyörähdyksiä kotikaupunkini Reggio Emilian kauniissa, jyrkkäkatsomoisessa ja kultaisessa italialaisessa teatterissa. Silti minulle oli lapsena aina melko selvää, ettei minusta tulisi ballerinaa. Myöhemmin ammattilaisena kokemukseni tanssiryhmistä olivat lyhyitä ja katkeransuloisia. Kitka huonosti toimivien hierarkioiden kanssa ja hiljainen myöntely miesjohtajien vallankäytön edessä olivat minulle liikaa.

Koreografinen työ on opettanut minulle, ettei tanssin tarvitse jäädä toteutumattomaksi unelmaksi: nyt saan pukeutua tutuun ja esiintyä suurilla näyttämöillä. Ja pidän tiukasti kiinni uskosta siihen, että unelmat ovat valtavasti hauskempia, kun jaamme ne rakastamiemme ihmisten kanssa. Tanssia (kuten kaikkea tässä turbokapitalistisessa järjettömyydessä, jossa elämme) työnnetään yksilön tavoittelemaksi projektiksi. Työssäni yritän luoda olosuhteita, joissa ihmiset voivat taas tanssia ilosta ja esiintymisen lapsenomaisesta jännityksestä. Ja näyttämöllä tunnistamme toisemme tanssijoina: olen yhä päiväkotikavereideni kanssa tekemässä esityksiä olohuoneissa. Olimme – ja olemme – tovereita mielikuvitusleikeistä syntyvissä esityksissä, joissa glitteristä tulee halpaa taikaa, joka avaa mahdollisuuden luoda maailmoja.

Ehkä näiden olosuhteiden luominen uudelleen avaa tilan ajatella uudelleen, millaisiksi tanssiryhmien rakenteet voisivat muuttua ”nykymaailmassa”. Suhtauduin tähän aiemmin hyvin epäillen, ja nyt kysyn: mitä voimme säilyttää siitä, minkä perimme menneisyydeltä? Haluan ajatella, että pohtimalla eettistä johtajuutta uudelleen voimme säilyttää toveruuden arvon ja teatterin tekemisen yhteisenä projektina.

BODY SWEATS (for Elsa) on kehitetty yhdessä tanssijoiden Vittoria Canevan, Elena Grappin ja Maria Chiara Vittin kanssa sekä näyttämön ulkopuolella käydyissä keskusteluissa italialaisen dramaturgin Piero Ramellan, virolaisen pukusuunnittelijan Eva-Liis Lidenburgin ja suomalaisen äänisuunnittelijan Sebastian Kurténin kanssa. Näen, että tämä voisi olla se ryhmä, josta puhumme – mutta toistaiseksi olemme jumissa ensimmäisessä vaiheessa: nimen valitsemisessa.

Työskentelet sekä Italiassa että Suomessa. Miten näet työsi taiteilijana suhteessa näihin kahteen maahan?

Saan tämän kysymyksen lähes jokaisessa keskustelussa ja päädyn aina vastaamaan eri tavalla. Olen Italiasta, mutta lähdin sieltä myös jo kahdeksantoistavuotiaana. Olen sekä täällä että siellä. Ehkä työni on tila kaikelle tälle monimutkaisuudelle: hyvä muistutus siitä, että kaksi asiaa voi olla totta yhtä aikaa. Että voit olla ”paikallinen taiteilija” ja lennättää ihmisiä paikalle saadaksesi teoksen näyttämölle.

Tuotantoni alkavat näyttää enemmän kansainvälisiltä mutkikkuuksilta, mutta minusta Italian ja Suomen välisen keskustelun ylläpitämisessä on paljon rikkautta. Ne todella ovat mantereen vastakkaisilla laidoilla, maantieteellisesti, kulttuurisesti ja esteettisesti. Tiedän, että Tallinnassa työskentelevän suunnittelijan Lidenburgin näyttävät ja visuaalisesti ylenpalttiset puvut ovat etelässä melko harvinainen näky. Ja että rakkauteni balettiin saattaa näyttää Helsingissä oudon vanhanaikaiselta. Kun olemme esiintyneet joissakin pienissä italialaiskaupungeissa, kriitikot ovat kirjoittaneet karvaisista kainaloistamme ja hiuslakan puutteesta. Hymyilin 🙂 ehkä tämä esitystyö ei tosiaan ole turhaa. Aistin kulttuurisen kudoksen, jossa meidän naisten on tarpeellista ottaa tilaa – näyttämön keskellä, äänekkäinä ja ihoa näyttäen, jos haluamme – erityisesti siinä poliittisessa ilmapiirissä, jossa Italia on viime vuodet elänyt.

Olen hyvin etuoikeutettu, kun olen voinut matkustaa opintojeni aikana melko paljon, mutta usein tunnen olevani väärässä paikassa kummassakin maassa. Nykyään suuri osa työstäni koreografina liittyy sellaisten olosuhteiden luomiseen, joissa ihmiset voivat kokoontua yhteen. Saatamme asua kaukana toisistamme, mutta studiossa tilan ja ajan jakamisessa on valtavasti mahdollisuuksia.

Minusta tanssiryhmän työssä on oikeastaan kyse juuri tästä.