Keskustelu Mikko Niemistön ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta The Tormentor

Mistä tämän Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla ensi-iltansa saavan teoksen idea syntyi?

Vuosina 2008–2010 vietin kaksi intensiivistä vuotta Madridissa opiskellen fyysisen näyttelemisen tekniikoita, kuten klovneriaa ja buffonia, RESAD-teatterikoulussa. Myöhemmin suuntauduin kuitenkin nykykoreografiaan, ja fyysisen näyttelemisen opintoni jäivät taka-alalle. Luulen, että fyysisen teatterin logiikka tuntui vaikealta sovittaa yhteen nykynäyttämön kanssa, tai ehkä etsin yksinkertaisesti hyvin erilaista lähestymistapaa suhteesssa yleisöön ja narratiiviin. Tehtyäni jonkin aikaa omia teoksiani aloin kuitenkin huomata, että klovneilla ja buffoneilla on merkittävä rooli omassa tavassani lähestyä esiintymistä – ne lymyävät kehoni kerrostumissa. Tämä ristiriita, ajatus siitä, ettei klovni muka ”sovi” koreografiseen praktiikkaani, alkoi kiehtoa minua yhä enemmän. Samalla minua alkoi kiinnostaa klovnin ottaminen takaisin haltuun ja kierrättäminen sen kehollisen tiedon kautta, jonka koreografia on minulle antanut.

Klovnin kaappaaminen takaisin menneisyyteeni kuuluvasta paikasta ja tuominen sen keskiöön, minkä parissa työskentelen nyt, tuntuu kiehtovalta. Ja oikeastaan oli hieman kapeakatseista ajatella, ettei klovni sopisi tiettyyn kontekstiin, sillä se on hahmona hyvin hybridi ja poikkeuksellisen monikerroksinen – se ylittää ajan ja tilan. Ajatus palata aiempaan praktiikkaani ja luoda teos, joka ammentaa klovnista ja sen erilaisista ilmenemismuodoista, on kytenyt pinnan alla jo pitkään. Olen innoissani siitä, että teos saa ensi-iltansa Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla.

The Tormentor -teoksessa työskentelet narrin hahmon kanssa. Voisitko kertoa lisää tästä hahmosta ja halustasi tutkia sitä?

Narri on hahmona uskomattoman rikas. Punanenäinen klovni saattaa hahmona vaikuttaa stereotyyppiseltä ja jopa kaupallistetulta, mutta sen juuret ulottuvat kaikkialle maailmaan perinteisiin ja karnivalistisiin tapahtumiin, jotka ovat olleet olemassa samanaikaisesti – ja usein sijoittuneet luonnonsyklien tai ihmiselämän käännekohtiin. Punanenän juuria voi seurata pitkälle historiaan; joidenkin tulkintojen mukaan se voi viitata jopa Dionysokseen, jonka kasvot loistivat punaisina viinistä ja herkuttelusta. Narrilla on monia ilmenemismuotoja, mutta tyypillisesti se on hahmo, joka toimii nurinkurisesti ja ravistelee sekä kyseenalaistaa yhteiskunnallisia normeja – tai oikeastaan mitä tahansa, mikä näyttäytyy muuttumattomana tai itsestään selvänä.

Taiteessa yksi tärkeimmistä referensseistäni on ollut Mihail Bahtinin kirjoitukset karnevaalista ja groteskista. Erityisesti hänen ajatuksensa groteskista ruumiista ovat resonoineet koreografisissa teoksissani: kyseessä on keho, joka on samanaikaisesti syntymässä ja kuolemassa. Se on huokoinen keho, joka normatiivisen ja muuttumattomaksi määritellyn vastakohtana muuntuu jatkuvasti ajan myötä – hahmoton, hajoava, syövä ja paskova. Narri sijoittuu groteskin alueelle – se ammentaa suoraan kehon fyysisistä kerroksista, historiasta ja elämän raa’asta elinvoimasta.

Tämän teoksen tutkimusprosessin aikana vierailit entisten opettajiesi luona, mutta tutustuit myös uudelleen aiemmin opiskelemiesi taiteellisten praktiikoiden äärelle. Miten tämä näkyy teoksessa?

Maaliskuussa vietin kaksi viikkoa Espanjassa, Tavernes de la Valldignassa, Andrés del Bosquen kanssa. Hän on chileläinen klovni, näyttelijä ja ohjaaja sekä opettajani Madridin ajoilta, lähes 20 vuoden takaa. Hänen juurensa ovat chileläisessä sirkusklovneriassa ja poliittisessa teatterissa, ja hänellä on valtavan rikas tietämys klovnin roolista eräänlaisena ”pyhänä” hahmona, jonka alkuperä kytkeytyy muinaisiin rituaaleihin.

Suomessa mentorinani toimii teatteriohjaaja Taina Mäki-Iso, joka on suomalaisen klovnerian uranuurtajia ja opiskellut muun muassa klovnimestari Philippe Gaulierin johdolla. (Itse asiassa juuri tässä Tainalla ja Andrésilla on yhteiset juuret.) Taina oli ensimmäinen, joka tutustutti minut fyysiseen teatteriin, ja hänen tukensa tämän tutkimusmatkan aikana on ollut korvaamatonta – ja ennen kaikkea todella hauskaa.

Paluu fyysisen teatterin praktiikoiden pariin on muistuttanut minua leikistä ja sen merkityksestä. Unohdan sen usein, vaikka se on minulle hyvin olennainen elementti työskennellessäni kehon poetiikan parissa. Tässä teoksessa on läsnä tietynlainen kaaoksen ja intuition laatu, mutta kaaos syntyy moninaisuudesta: niistä erilaisista kehollisuuksista, joita on muotoutunut urani aikana, mukaan lukien klovnimaiset kehollisuudet, jotka tuntuvat kummallisella tavalla olevan yhteydessä historiallisiin narreihin ja pilailijoihin. Minulle on ollut tärkeää käydä vuoropuhelua eri sukupolvea edustavien tekijöiden kanssa, joilla on laaja tuntemus niistä perinteistä, joiden parissa työskentelen, vaikka suodatankin niitä oman koreografisen praktiikkani kautta. Erilaiset esitykselliset lähestymistavat aiheuttavat tietysti ajoittain kitkaa, mutta juuri nämä kitkan hetket ovat tässä teoksessa minulle kaikkein mehukkaimpia.