Keskustelu Dana Michelin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta YOU CANNOT CAN

Dana, tämä esitys on ollut mielessäsi jo useiden vuosien ajan. Voisitko kertoa meille, millainen prosessisi on ollut?

Pidän todella siitä, tai tarvitsen sitä, että jokainen prosessi, johon ryhdyn, avautuu jonkinlaisen laajemmalle levittyvän ajan kuluessa. Tarkoitan, että tuntuu siltä, että olipa jollekin asialle varattu kuinka paljon aikaa tahansa… kuvittele, että yleensä minusta tuntuu, että tarvitsen kaksinkertaisen määrän aikaa, tai oikeastaan kolminkertaisen. Minun pitää vain todella edetä hyvin hitaasti, jotta voin sulattaa kaiken sen, mikä minusta tuntuu, että minun pitää sulattaa tunteakseni, että koko olemukseni on todella kokonaisvaltaisesti mukana siinä, mitä olenkaan tekemässä. Ja mikään määrä aikaa, minkä otankaan asioille, ei koskaan ole edes lähellekään tarpeeksi. Laadin jokaiselle päivälle hyvin yksityiskohtaisen aikataulun siitä, miten se voisi tai miten sen pitäisi edetä, ja joka päivä viiletän arvioitteni ohi. En oikein osaa edes arvioida oikeaa aikaa sille, kuinka kauan hamapaiden pesemiseen menee, koska joudun väistämättä kesken kaiken pysähtyä kirjoittamaan muistiinpanoa jostain ja mennä sitten makuulleni miettimään sitä. Matkan varrella on aina NIIN PALJON NÄHTÄVÄÄ TEHTÄVÄÄ AJATELTAVAA TUNNETTAVAA KUULTAVAA HAISTELTAVAA, eivätkä hierarkiat kuulu sydämeni maisemaan. No joo, aaaannnnnyyyyywwwaaayyyyy hehehehhehe, kyllä, ensimmäinen kerta, kun muistan puhuneeni ääneen tästä uintiteoksesta, oli sillä viikolla, kun CUTLASS SPRING sai ensi-iltansa toukokuussa 2019. Olin tapaamassa Dries Douibia ja Daniel Blanga Gubbayta Kunstenfestivalilta Brysselissä koska, niin, ensi-ilta tapahtui siellä. Ja he kysyivät: ”Mitä olet suunnitellut seuraavaksi teokseksi?”  – ja tietysti tuntui hurjalta vastata tähän kysymykseen, koska olin vasta alkanut ryömiä ulos ensi-iltansa saavan teoksen kohdusta. Mutta itse asiassa ehkei se ei ollutkaan niin hurjaa, ja on varmaan hyvä, että minulta kysytään tällaista kysymystä silloin, kun olen jo valmiiksi piinapenkissä. Luultavasti vastaukseni tulee ulos kypsänä hedelmänä tai todennäköisesti se kumpuaa sisimpäni syvyyksistä. Kyllä, silloin pinnalla ja todella läsnä oli pohdintani siitä, kuinka haastavaa minun oli luottaa ihmisiin. Se sai minut miettimään sitä, kuinka paljon luotan itseeni. Se taas sai minut miettimään, että minun pitää tehdä jotain sille matalalle matalalle matalalle luottamustasolle, jonka havaitsin. Ja samoihin aikoihin elämässäni lapseni kävi viikoittaisilla uintitunneilla. Ja sisälläni virtasi paljon haudattua uima-allas-angstia joka sunnuntaiaamu, kun vein hänet altaalle… se märkyys, ne äänet, lämpötilat, ja ”hitto olen nelikymppinen ENKÄ VIELÄKÄÄN OSAA UIDA”. Se sai minut ajattelemaan ”PROJEKTI”. Tapaan tarvita useampaa asiaa samaan aikaan tehtäväksi.

Minua kiehtoo teoksen esittelytekstissä esittämäsi kysymys: Kuinka turvalliseksi voi kokea olonsa maailmassa, jos ei pysty kellumaan siinä nesteessä, joka muodostaa suuren osan ihmiskehosta? Voisitko puhua tästä lisää?

Siis kyllä, hienoa… se, mihin vastaukseni jäi edellisessä kysymyksessä johtaa suoraan ajatuksiini tästä kysymyksestä. Niin, eli kun Dries ja Daniel kysyivät seuraavista luovista askeleistani, muistan vastanneeni puhumalla näistä molemmista PROJEKTEISTA. Luulen, että siinä vaiheessa tapahtui yhdistyminen. Ne tuntuivat hyvältä yhdistelmältä, luottamuksen ajatteleminen ja uimisen ajatteleminen todellakin sopivat yhteen. Mietin periaatteessa melkein aina käytännöllisten asioiden tekemistä. Ehkä suurilta osin siksi, että haluaisin aina mieluummin käyttää aikani uppoutumalla kokemusten pienimpiin yksityiskohtiin. Ja niinpä mielessäni jotenkin aina pyörii pieni piiska, joka sanoo ”ole käytännöllinen”. Nii-in, koska elämässä välttämätön tehtävä on yrittää elää. Ja minä en vain voi olla miettimättä, miten toteuttaa tämä tehtävä käytännöllisimmillä tavoilla, koska mitä käytännöllisempi olen, kun teen asioita, sitä sujuvammin ne saattavat mennä, ja sitä nopeammin voin palata takaisin pelkän kokemisen äärelle. Joka tapauksessa tuntui yhtäkkiä epäkäytännölliseltä olla sellainen ihminen, joka ei voi vakuuttaa itseään siitä, että pystyy jatkamaan elämäänsä silloin, kun joutuu kellumaan tietynlaisissa vedellisissä olosuhteissa ilman toisten ihmisten apua. Ja kyllä, tiedätkö, kun avaan yhden välilehden – minun täytyy avata vielä joukko muita välilehtiä. Se on kuin sipsien syöntiä. Aloin mutustella ajatusta ”Huh, minun pitäisi opetella uimaan”. Sitten mutustelin ajatusta ”Huh, TIETENKIN minun täytyy opetella uimaan, haloo? Olen vesimerkki! Olen tehty vedestä! Se, etten luota veteen tarkoittaa, etten luota minuun! O-ou.” PROJEKTI.

Esitys tapahtuu paikallisissa uima-altaissa. Kuvat, joita näemme esityksestä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja teoksen esitteessä, ovat todella kauniita. Ne synnyttävät mielikuvia ja kutsuvat kuvittelemaan esityksen jo etukäteen. Minulle ne myös luovat kontrastin, jännitteen, esityksen hienovaraisuuden ja teoksessa käsittelemiesi kysymysten välille. Mitä ajatuksia tämä herättää?

Hmmmmmm. Kyllä, ensimmäinen ajatukseni on, että tässä piilee kuvailevien tekstien ja niihin liitettyjen odotusten vaara. Tiedätkö, jos se olisi minusta kiinni, en kirjoittaisi sellaista. No, ei tuo ole täysin totta. Mieluummin kirjoittaisin tekstejä, jotka herättävät tietynlaisen tunteen, jotka ehkä vain osoittavat johonkin ajatusten tuntuun, ennemmin kuin tekstejä, jotka yrittävät kuvailla sitä, mitä teos käsittelee. Kun työstän teosta, tarjoan aina paljon mieluummin hajanaisia ajatuksia, kuin kuvauksen siitä, mitä pyrin tekemään. En ole koskaan varma siitä, mitä pyrin tekemään tarkasti ajateltuna, joten kaiken sellaisen kirjoittaminen, mikä lähentelee täsmällisyyttä, on aika absurdia. Koska minulle teos ei KERRO JOSTAIN. Teos ajattelee ja uneksii ja muistaa ja ehdottaa ääneen. Mutta toki, tietenkin ymmärrän, että ihmisille on annettava muutama lause, jotka voivat jotenkin selvästi ja ytimekkäästi kuvata, mitä teos pyrkii tekemään tai jakamaan, jotta he voivat päättää, miten he käytännössä käyttävät aikansa. Kun valitsen elokuvaa katsottavaksi, juu, luen ehdottomasti kuvauksen ensimmäiseksi! Mutta yleensä kuvaukset ovat mielestäni aika ohuita ja surullisia ja huomaan, että useimmiten ne eivät kerro minulle mitään. En laske sen varaan, että ne ohjaavat minua oikeaan suuntaan. Okei, ja tietysti ensimmäinen asia, joka herättää kiinnostukseni, on kuva, markkinointikuva. Se usein auttaa minua eniten sen päätöksen tekemisessä, kannattaako minun tutkia asiaa tarkemmin. Sitten minun pitää katsoa traileri ja siitä pystyn poimimaan niiiiiiiin paljon tietoa. Kaikki herkulliset tunnelmat ja äänimaisemat auttavat minua löytämään ”oikean” suunnan. Mutta en etsi sellaista tietoa, joka takaisi, että kuvat ja sanat täsmäävät. Etsin tietoa, joka kertoo minulle, että olen menossa seikkailulle, jossa minulle tarjotaan mahdollisuutta eksyä kauniisti, mutta että tekijät silti välittävät siitä, että löydän jotenkin OMAN tieni teoksen läpi. Yritän todella todella todella kovasti tarjota ihmisille mahdollisuuden luoda oman polkunsa ja vain kokea sen, mitä hetkessä tapahtuu, ja tuoda omat muistonsa mukaan. Esityksen kautta yritän todella heijastella elossaolon kokemuksen epälineaarisuutta, tiedtkö? Näihin pikkuisiin projekteihin on itse asiassa ahdettu niiiiin paaaaaaaaljon sisältöä, koska juuri siltä elossaolon jokainen hetki tuntuu – ainakin minulle! Okei, lisähuomio: katsoin juuri ”Everything Everywhere All at Once” -elokuvan lyhyen esittelytekstin. Kyllä, se toimii – tai ennemminkin, useimmat lyhyet kappaleet, jotka löysin, toimivat. Ne eivät kerro mitään elokuvasta, mutta tavallaan ne sanovat tarpeeksi jotain kutsuakseen minut mukaan kertomatta minulle, mitä tulee tapahtumaan. Hahahahahhahaha tämä lause, jonka juuri kirjoitin! Joka tapauksessa, tämä osoittaa, että minulla on vielä niin paljon tehtävää tällä teoskuvauksen rakentamisen osastolla. On vain niiiin vaikeaa, kun on niiiiin monia keskenään kilpailevia haluja. Ja yleensä se, mitä haluan sanoa teoksesta ja mitä esityspaikat haluavat sanoa teoksesta ja ehkä, mitä yksittäiset ihmiset, jotka tulevat katsomaan teosta, haluavat lukea teoksesta, eivät täsmää keskenään. Miten saada kaikki täsäämään? Eivät ne täsmää! Loputonta etsimistä, tämä kysymys siitä, miten kutsua ihmiset vain olemaan uteliaita, päästämään itsensä mahdollisuuksien pyörteeseen, ja olemaan sulkematta itseään ennakkokäsityksiin tai tarkkaan merkityksentekoon. Olemme niiiiiiiiiin nälkäisiä merkitykselle. Käytännöllistä.