Keskustelu Johanna Karlbergin, Antonia Atarahin & Alen Nsambun ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta Swedish Asshole feat. Akademiska Sångföreningen

Voisitteko kertoa tämän esityksen lähtökohdasta ja sen taustalla olevasta työskentelyprosessista?

Antonia Atarah: Hassua kyllä, minulle kaikki alkoi nimestä. Alen Nsambu, Johanna Karlberg ja minä tapasimme ensimmäisen kerran työskennellessämme yhdessä Sonya Lindforsin ONE DROP -esityksessä. Johanna ja minä löysimme heti yhteyden, koska olemme molemmat suomenruotsalaisia. Nauroimme usein sille, miten päädyimme aamulämmittelyissä jotenkin aina työskentelemään yhdessä ja miten aina, kun meitä pyydettiin ”valitsemaan pari”, löysimme väistämättä toisemme. Se tuntui niin klassisen suomenruotsalaiselta.

ONE DROP -teoksen harjoituksissa lämmittelyihimme kuului usein house-tanssin liikkeitä, joista yksi oli ”Spanish Hustle”. Yhtenä aamuna tanssiessamme housea Alen kysyi yhtäkkiä: ”Hei, mikä sen liikkeen nimi taas olikaan? Swedish Asshole?”

Siitä tuli heti meidän kolmen yhteinen vitsi. Siitä lähtien ”Spanish Hustle” tehtiin aina liioitellun, väkinäisen ”ruotsalaisen” hymyn kanssa. Vitsi jäi Johannan mieleen. Pian hän otti minuun yhteyttä ja sanoi: ”Meidän pitäisi tehdä Swedish Asshole -esitys.” Sitten hän esitteli minulle teosidean, joka tutkisi suomenruotsalaisten välitilassa olevaa maailmaa, Ruotsin miljonääriäidit kuninkaallisinaan.

Alen Nsambu: Kuten Antonia mainitsi, kuulin ONE DROP harjoituksissa ”Spanish Hustle” -house-liikkeen nimen väärin. Kaoottisessa päässäni siitä tuli Swedish Asshole. Kuka olisi arvannut, että siitä kasvaisi inside-vitsi ja siitä edelleen esitys. Joskus parhaat asiat alkavat mielestäni vitsistä tai sattumasta. Minulle yksi prosessin hedelmällisimmistä asioista oli halu luoda ja työskennellä yhdessä Antonian ja Johannan kanssa. Kolmen eri taiteellisista taustoista tulevan vahvan persoonan yhteistyö ei tietenkään ollut aina pelkkää myötätuulta. Mutta yhdessä luomisessa voi olla jotain todella kaunista. Siinä on mahdollisuus synnyttää jotain täysin erilaista ja uutta, kun ohjaajia on useita sen sijaan, että yksi ihminen määräisi veneen suunnan. Harjoituksissa käytimme erilaisia yhdessä luomisen menetelmiä. Toimme pöytään erilaisia viitteitä ja lähestymistapoja ja yritimme yhdessä hahmottaa teoksen maisemaa. Paino sanalla yritimme. Uskon, että näemme teoksen edelleen kolmesta eri näkökulmasta, mutta se tuo myös runsautta ja ulottuvuutta omiin hahmoihimme ja materiaaleihimme näyttämöllä.

Johanna Karlberg: Kyllä, Swedish Asshole -vitsi jäi mieleeni ja alkoi kasvaa esitysideaksi. Lähetimme toisillemme myös paljon Ruotsin miljonääriäidit -sarjaan liittyviä reelsejä ja meemejä (tosi-tv-sarja päättyi vuonna 2019) ja nauroimme ohjelman tietämättömyydelle ja draamalle. Ajatus, joka alkoi muotoutua, oli yhtäältä: ”Eikö olisi hauskaa tehdä esitys, joka olisi tavallaan itsessään vitsi Ruotsin miljonääriäideistä, ja käyttää tätä materiaalia vertauskuvana suomenruotsalaiselle kulttuurille ja sosiaaliselle koodistolle.” Toisaalta idea ankkuroitui kehon politiikkaan ja oletettua neutraaliutta koskeviin kysymyksiin. Millaisia dynamiikkoja ja hierarkioita näyttämöllä syntyy ja miten esiintyjien kehot ja niihin liitetyt identiteetit vaikuttavat siihen, miten esitys nähdään? Tätä teosta inspiroi vahvasti kaikki työ, jota olen tehnyt koreografi Sonya Lindforsin kanssa, sekä hänen ajattelunsa ja praktiikkansa, jotka ulottuvat paljon näyttämöä laajemmalle.

Miljonääriäitejä ja suomenruotsalaisia yhdistää tiedostamattomuus omista etuoikeuksista ja asemasta. Me suomenruotsalaiset tapaamme jopa nähdä itsemme uhreina ja sorrettuina, kun emme saa asiakaspalvelua ruotsiksi. Tilastollisesti elämme kuitenkin pidempään, olemme onnellisempia, varakkaampia ja koulutetumpia kuin suomenkielinen väestö. Pinnalla leikittelemme suomenruotsalaisilla stereotypioilla ja miljonääriäideillä, mutta teos käsittelee kilpailua, kuulumista, valtapelejä, sosiaalista dynamiikkaa ja hierarkioita.

Toinen lähtökohta teokselle oli lause, jota kuulin Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen koulutuksen entisen professorin käyttäneen: ”Taide on helppoa, mikä tahansa voi olla taidetta.” Ajattelin, että onpa todella Swedish Asshole -tyyppinen asia sanoa. Siitä tuli tämän taiteilijanerohahmon motto: taiteilijan, joka inspiroituu ihan mistä tahansa, tekee siitä taidetta ja on täysin vakuuttunut oman taiteensa arvosta ja tärkeydestä.

Kuvailette esitystä mielentilaksi, praktiikaksi. Voisitteko kertoa tästä lisää?

Johanna: Swedish Asshole -hahmo on antagonisti, jolla on sekä alemmuuskompleksi että suuruudenhulluja kuvitelmia; pelottava ja inspiroiva ristiriitainen välitila. Hahmo on jumissa identiteettien välissä – ei oikein suomalainen, ei oikein ruotsalainen – ja muuttaa jatkuvasti muotoaan sopeutuakseen ja löytääkseen äärimmäisen ruotsalaisuuden. Praktiikka on kuin jatkuvaa metodinäyttelemisen ja larppaamisen yhdistelmää, jonka asenteena on ”taide on helppoa, mikä tahansa voi olla taidetta”, ja harhaan vain heittäydytään. Asenne on elää harhassa: juo samppanja ja syö kaviaari, huominen on uusi päivä! Työskentelen höpö-höpö -praktiikan kanssa, jossa virittäydytään hölynpölyyn ja hassutteluun, tavallaan huijataan itsemme pois rationaalisesta, loogisesta tekemisestä ja ajattelusta ja avataan portti järjettömyyteen.

Suurin osa teoksen materiaalista perustuu improvisaatioscoreihin ja siihen, että leikimme yhdessä miljonääriäitejä ja taiteilijaneroja peruukit päässä, puhumme shoppailusta, samppanjasta ja keksityistä taiteellisista praktiikoistamme ja luomme näin omia antagonistihahmojamme. Työskentelimme paljon röyhkeyden kanssa ja kokeilimme omia ja toistemme rajoja esiintyjinä. Miten olla antagonisti? Harjoittelimme sitä, ettemme olisi koko ajan niin kivoja ja pidettäviä, että olisimme ful och äcklig (rumia ja ällöttäviä), työskentelimme tämän hirviömäisen, narrimaisen, tietämättömän ja röyhkeän asenteen kanssa.

Antonia: Tämä on vaikeaa, on niin monia mielentiloja tai praktiikoita, jotka voisivat kuvata tätä esitystä: ”harha”, ”enfant terrible” ja niin edelleen. Mutta ehkä valitsen yhden, joka on jäänyt mieleeni, koska jokin siinä resonoi minun ja sen kanssa, mikä minua kiinnostaa siinä, mitä pidämme taiteellisesti arvokkaana. Kaikki lähti huonosta arviosta, jonka saimme HBL:ssä. Otsikko oli: ”Swedish Asshole är mer fjantig än provocerande”, eli suunnilleen ”Swedish Asshole on enemmän hölmö kuin provosoiva”.

Ja tämä ajatus hölmöydestä aktiivisena praktiikkana jäi todella mieleeni. Meemeistä ja siitä, miten tämä yksinkertaisena tai hölmönä pitämämme kulttuuri voi kantaa laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia keskusteluja, tehdään jatkuvasti tutkimusta. Se antaa uutta tietoa siitä, miten käsittelemme maailmamme asioita tänään. Minusta tämän ”hölmöyden” ja niiden asioiden käyttäminen, joita pidämme taiteilijoina hauskoina ja nautinnollisina, on tapa tutkia aiheidemme eri kerroksia ja absurdiuksia. Ystäväni sanoi oikeastaan hyvin nähtyään esityksemme: ”Tämä oli niin hieno, maailma on niin vitun sekaisin.”

Alen: Minulle esitys praktiikkana ja mielentilana on hyvin konkreettinen asia työryhmän ei-suomenruotsalaisena jäsenenä. Viime keväänä, kun esitys julkistettiin ja ensi-iltapaikkana oli Teater Viirus, monet ajattelivat yhtäkkiä, että olen suomenruotsalainen. En kuitenkaan ole. Tavallaan haluaisin olla, sillä silloin voisin hakea paljon enemmän taiderahoitusta ja muita resursseja. Aloimme kuitenkin vitsailla, että mitä jos vain esitän suomenruotsalaista. Anna harhan viedä. Ole oman elämäsi Gunilla. Anna ihmisten hämmentyä. Ota tilaa. Mikä röyhkeys.

Minulle se on kuin pitkä improvisaatio, jossa sanot kyllä isolla, ei aina niin aidolla hymyllä ja vain annat mennä ajatellen, että olet siinä todella hyvä. Tästä tuli praktiikkani, jonka avulla navigoin sekä prosessissa että esityksessä. Esityksessä hahmoni yrittää löytää kauan sitten kadotetun ruotsalaisuuden tai, kuten itse sanon, ruotsalaisen syvällä sisimmässäni. On kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä se voisi olla ja mikä on oikea tapa olla ruotsalainen. Tavoitteena on saavuttaa äärimmäinen ruotsalaisuus. On niin paljon perinteitä, normeja, yhteiskunnallisia koodeja ja hierarkioita, joita en aiemmin tuntenut, että Swedish Assholena oleminen harjoituksissa oli minulle keino pysyä järjissäni ja päästä käsiksi prosessin keveyteen ja leikkiin. En myöskään puhu ruotsia, joten haastaviakin hetkiä oli. Kuten Johanna ja Antonia toteavat, Swedish Assholella on meneillään valtava identiteettikriisi ja monia selviytymiskeinoja, joilla sisäistä kriisiä yritetään peittää. On pysyttävä tyylikkäänä samalla, kun kaikki hajoaa kuvankauniissa miljonääriäitien kulississa.

Voisimmeko puhua kansainvälisiä vieraitamme ajatellen kuulumisesta, erityisesti työstämästänne suomenruotsalaisen karikatyyristä ja sen perinnöstä?

SWEDISH ASSHOLE: Olemme hyvin onnellinen kielellinen ja kulttuurinen vähemmistö Suomessa. Kulttuurimme perustuu suoraan Ruotsin Suomessa harjoittaman vallan kolonialistisiin jäänteisiin. Perinteisesti me suomenruotsalaiset olemme yläluokkaa, maanomistajia ja vanhaa rahaa. Vaikka olemme hyvin pieni vähemmistö, vain kuusi prosenttia väestöstä, elämme tilastollisesti pidempään, koska meillä on vahva yhteisöllisyyden tunne, ja tunnemme itsemme yleisesti onnellisemmiksi (joskus sukupolvelta toiselle siirtyneen varallisuuden ansiosta). Mutta tähän onnellisuuteen kätkeytyy myös jotain. Meidät nähdään aina ”puolueettomina” ja ihmisinä, jotka yrittävät olla luomatta dålig stämningiä, huonoa tunnelmaa tai fiilistä. Emme välttämättä halua nostaa esiin haastavia tai vaikeita aiheita. Se voi muuttua hyvin ”en näe värejä” -tyyppiseksi. Siksi on ollut kiinnostavaa yrittää luoda teoksen kautta tätä ”huonoa tunnelmaa” ja katsoa, mitä pinnan alta löytyy.

Johanna: Suomenruotsalaisten sanotaan olevan maailman etuoikeutetuin vähemmistö. Oma taustani on hyvin työväenluokkainen, ja kasvaessani minulle kävi yhä selvemmäksi, etten ”kuulu” niihin (elitistisiin) suomenruotsalaisiin piireihin. Kyse on kaikista oikeista asioista: oikeista kontakteista, oikeasta kesähuvilasta, oikeista vaatteista, oikeasta mausta ruotsalaisen popmusiikin suhteen ja niin edelleen. Se toimii siis samalla tavalla kuin mikä tahansa muu ulossulkeva sosiaalinen ryhmä. Silti suomenruotsalaiset näkevät itsensä ryhmänä avarakatseisina, mukaan ottavina ja suvaitsevaisina, vaikka emme ole. Esimerkiksi rasismi sortavana rakenteena kielletään keskuudessamme usein, koska rasistina olemista pidetään pahana (ja suomenruotsalaiset ovat hyviä). Se, miltä arvomme saavat meidät näyttämään, on siis tärkeämpää kuin se, miten oikeasti toimimme.

Antonia: Minusta teos käyttää suomenruotsalaisuutta viitepisteenä tarpeellemme kuulua johonkin, perinteille antamallemme arvolle ja solidaarisuuteen liittyville sokeille pisteillemme. Me kaikki tuomme tavalla tai toisella ulkopuolisen katseen suomenruotsalaiseen kulttuuriin ja sen sosiaalisiin normeihin. Afrosuomenruotsalaisena – termi, jota olemme yhteisönä alkaneet käyttää vasta hiljattain – elän sen monimutkaisuuden kanssa, että kuulun vähemmistöön vähemmistön sisällä. Ja lisäksi yksi näistä vähemmistöistä on etuoikeutettu ja toinen sorrettu. Suomenruotsalainen vähemmistö on hyvin valkoinen, ja sen sisällä kasvaminen voi tarkoittaa, että kokemuksesi ja verkostosi ovat hyvin erilaisia kuin afrosuomalaisella. Se, etten oikein sovi joukkoon, on siis ollut iso osa kokemustani suomenruotsalaisena, samalla kun minulla on tämä outo, melkein ”isänmaallinen” tunne suomenruotsalaisuudesta.

SWEDISH ASSHOLE: Olemme kuitenkin luoneet tässä teoksessa myös kauniin, monitaiteisen yhteyden suomenruotsalaisen kulttuurin kautta. Kulttuurissamme on hyvin vahva kuoroperinne, ja äänisuunnittelijamme Leissi toi jo varhain esiin halunsa työskennellä kuoron kanssa. Hän otti yhteyttä Akademiska Sångföreningeniin, mieskuoroon, joka sattuu myös olemaan Suomen vanhin kuoro. He olivat heti hyvin kiinnostuneita ja innokkaita osallistumaan teokseemme ja sanoivat, että ”tämä on juuri sellaista yhteistyötä, jota he haluavat tehdä”. Laulajat tulivat yhteen läpimenoon ennen ensi-iltaa, ja yhteistyö toimi todella hyvin, vaikka perinteemme ja kontekstimme eroavat paljon toisistaan.

Alen: En siis oikeasti osaa ruotsia. En yhtään.