Keskustelu Betty Tchomangan ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta Decolonial (Hi)stories #Parallel Portraits

Voisitko kertoa esityksesi taustasta ja lähtökohdista? Miten tutkit ja kehitit materiaalia yhdessä neljän esiintyjän kanssa? Miten valitsit esiintyjiksi Emma Tricardin, Folly Romain Azamanin, Dalila Khatirin ja Adélaïde Desseauven, eli Muluneshin?

Kaikki alkoi vuonna 2023, kun Maïté Rivière, Brestissä sijaitsevan Quartz Scène Nationalen silloinen johtaja – jossa toimin yhteistyötaiteilijana – kutsui minut tekemään teoksen nuorille yleisöille. Sen seurauksena kysyin itseltäni seuraavan kysymyksen: Mitä minä haluan välittää nuoremmalle sukupolvelle? Melko nopeasti päätin lähestyä projektia jatkumona kahdelle aiemmalle teokselleni, Mascarades ja Lessons of Darkness, jotka molemmat käsittelevät kolonialismin historiaa eri näkökulmista. Kysyin itseltäni: Miten kolonialismin historiaa opetetaan kouluissa nykyään? Millainen suhde nuoremmilla sukupolvilla on historiaan? Aloin perehtyä sekä kasvatustieteisiin että siihen, miten historian opetus on kehittynyt kouluissa ajan myötä. Minua inspiroi myös bell hooksin pedagoginen ajattelu hänen kirjassaan Teaching to Transgress. Siinä hän käsittelee kokemuksiaan aktivistina ja opettajana sekä teorian ja henkilökohtaisen kokemuksen välistä suhdetta. bell hooksille teoreettinen ajattelu on kytkettävä yksilöllisiin kokemuksiin, jotta voidaan päästä pelkkää tiedon omaksumista pidemmälle. Kirjassa hän käsittelee myös laajasti kehon merkitystä luokkahuoneessa; henkilökohtaiseen ja kokemukselliseen ulottuvuuteen palaaminen tarkoittaa samalla sitä, että keholle annetaan taas tilaa ympäristössä, jossa se jää usein sivuun puhtaasti teoreettisen sisällön tieltä.

Olen tuntenut Emma Tricardin lapsuudestani asti. Hän on minun ”valkoinen serkkusiskoni”.
Tapasin Folly Romain Azamanin ensimmäisen kerran vuonna 2021 Cotonoussa, Beninissä. Olin tuolloin tutkimusresidenssissä Beninissä työstämässä teostani Lessons of Darkness. Jaoimme yhdessä tansseja, lauluja ja tarinoita, jotka liittyivät sekä Dahomeyn kuningaskunnan (nykyisen Beninin) historiaan että vodoun-uskoon.
Olen tuntenut Dalila Khatirin jo useita vuosia, ja olemme työskennelleet yhdessä useaan otteeseen, erityisesti kahden aiemman teokseni dramaturgian ja äänellisen työn parissa.
Tapasin Muluneshin vuonna 2023 teokseni Lessons of Darkness kiertueen yhteydessä. Tämä kohtaaminen sai minut jatkamaan Krumpin tutkimista: sen historiaa, energiaa ja kykyä tehdä tanssista ilmaisun muoto, joka muuntaa väkivaltaa.

Ehdotin heille, että loisimme heistä muotokuvat, koska rakastan heitä ja koska tunsin, että heillä kaikilla oli paljon kerrottavaa kehonsa, äänensä ja omien ainutlaatuisten historioidensa kautta.

Aloitimme prosessin niin, että haastattelin heistä jokaista, ja nämä keskustelut toimivat lähtökohtana teksteille, jotka kirjoitin heille. Ehdotin heille myös erilaisia tapoja tutkia ja löytää tansseja, jotka elivät heidän kehossaan ja liittyivät tarinoihin, joita he jakoivat kanssani.

Alun perin nämä neljä muotokuvaa luotiin opetuskontekstiin kyseenalaistamaan sitä, miten kolonialismin historiaa opetetaan ja käsitellään ranskalaisissa kouluissa. Jossain vaiheessa päätit tuoda nämä neljä muotokuvaa myös näyttämölle. Haluaisin kuulla, miten näkökulmasi muuttui, kun muotokuvat siirrettiin näyttämölle, ja ehkä myös siitä, mikä muuttui esiintyjien näkökulmasta.

Kun päätin tuoda neljä muotokuvaa teatteriin, mielessäni oli kaksi asiaa: ensinnäkin halusin tarjota yleisölle mahdollisuuden nähdä kaikki neljä muotokuvaa peräkkäin. Kouluympäristössä tämä ei ole mahdollista. Toiseksi, kun aloimme esittää teoksia kouluissa, huomasin nopeasti, että vaikka muotokuvat oli suunnattu nuorille, ne eivät olleet tarkoitettu ainoastaan heille. Tunsin, että teatteriympäristö tarjoaisi mahdollisuuden esittää teos samanaikaisesti eri sukupolvista koostuvalle yleisölle. Tämä voisi myös rikastuttaa teosten tulkintaa.
Teatteriversiossa tarinat asettuvat suoraan vuoropuheluun keskenään ja alkavat kaikua toisissaan. Mutta myös yleisö, näiden tarinoiden vastaanottajana, johdatellaan luomaan niiden välille omia yhteyksiään. Tarinoissa annettujen päivämäärien toimiessa kiinnekohtina yleisö voi vapaasti muodostaa omia rinnastuksiaan ja yhteyksiään.

Voisitko kertoa, millaisia reaktioita, palautetta ja keskusteluja muotokuvien esittämisestä kouluissa on syntynyt?

Kun muotokuvat esitetään kouluissa, keskustelu alkaa kutsumalla nuoret kirjoittamaan yksi sana tai lause siitä, mitä he näkivät, tunsivat tai kuvittelivat esityksen aikana. Jaan muutamia saamiani vastauksia:

PELKO, MAAILMA, HAUSKA, KARTTA, HISTORIA, OUTO, KAUNEUS, ILO, YLLÄTTYNYT, VASTARINTA, VAPAUS NAISILLE, KANSALLISUUS, KUNINGAS, LIIKE, MELANKOLIA, LÄHEISYYS, MYYTTI, ROHKEUS, YLPEYS, ERILAINEN, INNOITTAVA, ELOSSA…

Onko tämä sinun todellinen tarinasi?
Liikututko, kun esität tätä teosta, kun puhut perheestäsi?
Oliko tämä meidän historiaamme?
Jokaisen tanssin takana on tarina.
Mihin maailma on mennyt?