Keskustelu Gaby Saranouffin & deufert&plischken ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta RONA

Voisitteko kertoa, miten idea tähän elokuvaan syntyi?

deufert&plischke: RONA-elokuvan idea kasvoi ystävyydestä, joka alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Moeketsi Koena ja Thomas Plischke tapasivat ensimmäisen kerran opiskellessaan Performing Arts Research and Training Studiosissa (P.A.R.T.S.) Brysselissä 1990-luvulla. Intensiivinen koulutus ja tiivis yhdessä eläminen ja työskentely loivat heidän välilleen vahvan siteen. Opintojen jälkeen heidän tiensä erkanivat, eivätkä he tavanneet 26 vuoteen. Silti heidän elämänsä jatkoivat monella tavalla rinnakkaisia polkuja: molemmat rakensivat kansainvälisen uran tanssijoina ja ovat jakaneet elämänsä ja taiteelliset praktiikkansa yli kahden vuosikymmenen ajan kumppaniensa Gaby Saranouffin ja Kattrin Deufertin kanssa. Molemmilla perheillä on myös kaksi poikaa, jotka ovat kasvaneet taiteellisen työn rinnalla ja ovat vahvasti osa heidän arkeaan.

Olimme yrittäneet noin viiden vuoden ajan tuoda nämä kaksi taiteilijaperhettä yhteen yhteistä projektia varten. Useat yritykset epäonnistuivat koronapandemian, rahoituksen puutteen ja yksinkertaisesti sen vuoksi, että eri mantereilla asuvien ja työskentelevien neljän taiteilijan yhteen tuominen oli vaikeaa. Lopulta vuoden 2025 lopussa onnistuimme toteuttamaan sen Ballroom Bliss Soweto -projektin myötä.

RONA syntyi luontevasti tämän projektin liepeillä. Johannesburgissa ollessamme kiinnostuimme yhä enemmän Moeketsin ja Gabyn arjen moninaisuudesta: emme vain heidän työstään taiteilijoina, vaan myös heidän taiteellista praktiikkaansa ympäröivistä suhteista, historioista, perherakenteista, huolenpidosta, yhteisöstä ja tavallisista hetkistä. Päätimme siksi tehdä elokuvan itsenäisesti, alkuperäisen tuotannon kehyksen ulkopuolella. Sen sijaan, että tekisimme perinteisen dokumentin projektista, halusimme luoda muotokuvan elämästä, jossa tanssi, perhe, muisti, politiikka ja arki kietoutuvat syvästi toisiinsa.

Tässä mielessä RONA kasvoi itse kohtaamisesta. Kamerasta tuli toinen tapa viettää aikaa yhdessä ja katsoa niitä elämiä, joita jaoimme ensimmäistä kertaa niin monen erillään vietetyn vuoden jälkeen.

Johannesburgin kuvausten jälkeen ymmärsimme myös, ettei tämän yhteistyön pitäisi päättyä elokuvaan. Kokemus johti RONA-kollektiivin perustamiseen. Toivomme voivamme luoda pitkäjänteisen taiteellisen rakenteen, jonka kautta nämä suhteet ja yhteistyön muodot voivat jatkaa kehittymistään.

Gaby Saranouffi: RONA on voimakas dokumentti, joka syntyi poikkeuksellisesta taiteellisesta jälleennäkemisestä. Kolmen erillään vietetyn vuosikymmenen jälkeen saksalainen koreografi Thomas Plischke ja eteläafrikkalainen koreografi Moeketsi Koena kohtaavat uudelleen Etelä-Afrikassa. He tuovat yhteen paitsi jaetut taiteelliset historiansa myös perheensä, lapsensa ja heidän elämiään muovanneet yhteisöt.

Soweton ja Yeovillen välillä liikkuvasta elokuvasta tulee intiimi muotokuva taiteilijoista näyttämön ulkopuolella. Se tutkii isyyttä, perhettä, ystävyyttä, identiteettiä, luovuutta ja taiteilijoiden vastuuta yhteisöissään. Heidän vaimoistaan ja lapsistaan, joilla itselläänkin on yhteys taiteisiin, tulee osa laajempaa keskustelua siitä, miten taiteellinen elämä siirtyy sukupolvelta toiselle.

Pohjimmiltaan RONA esittää syvällisiä kysymyksiä taiteilijan paikasta eteläafrikkalaisessa yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa luoda osana yhteisöä? Miten taiteilija osallistuu kodikseen kutsumansa paikan sosiaaliseen kudokseen? Ja mitä taiteellisen elämän Afrikassa valitsevilta naisilta vaaditaan, jotta he voivat käyttää luovaa ääntänsä samalla, kun he navigoivat perinteiden, politiikan, perheen ja yhteiskunnan todellisuuksissa?

Henkilökohtaisten kohtaamisten ja yhteisöjen tarinoiden kautta RONA kasvaa kahta taiteilijaa käsittelevää dokumenttia laajemmaksi. Siitä tulee pohdinta kuulumisesta, kulttuurisesta identiteetistä, sitkeydestä ja taiteen muutosvoimasta sekä todistus yhteisöistä, jotka kannattelevat taiteilijoita ja joita taiteilijat puolestaan muuttavat.

Miten työskentelitte elokuvan parissa yhdessä yhteistyökumppaneidenne kanssa?

Gaby Saranouffi: Minulle RONA ei ollut vain elokuvan tekemistä, vaan syvästi henkilökohtainen ja muutoksen tekevä matka. Sen aikana taiteellisena kohtaamisena alkanut prosessi muuttui vähitellen jaetuksi, lähes pyhäksi poluksi: tilaksi, jossa löysin uuden perheen, rakensin uusia yhteyksiä ja koin taiteen kautta jaetun elämän poikkeuksellisen läheisyyden.

Kokemuksesta teki niin merkityksellisen sen luonteva yksinkertaisuus. Tarinaa ei tarvinnut pakottaa. Elokuva kasvoi luonnollisesti kohtaamisistamme, keskusteluista, naurusta, muistoista, hiljaisuuksista ja arkisista hetkistä. Jokainen osallistuja toi mukanaan jotakin syvästi henkilökohtaista: tarinamme, historiamme, perheemme, haavoittuvuutemme ja ennen kaikkea läsnäolomme hetkessä. Kamerasta tuli etenevän elämän todistaja pelkän dokumentointivälineen sijaan.

Prosessi antoi meille myös jotakin, jolle taiteilijat harvoin luovat tilaa: mahdollisuuden ottaa perheemme mukaan taiteelliselle matkallemme. Niin usein luomme, harjoittelemme, matkustamme ja esiinnymme samalla, kun lapsemme jäävät luovan prosessin ulkopuolelle. RONA-elokuvassa taiteilijan, perheen ja yhteisön väliset rajat hämärtyivät kauniisti. Lapsemme eivät olleet vain tarkkailijoita, vaan heistä tuli osa kokemusta, keskusteluja ja yhteisiä muistoja, joita loimme yhdessä.

Oli syvä ilo ja kunnia kulkea tätä polkua mieheni Moeketsi Koenan, lastemme, Thomas Plischken, Kattrin Deufertin ja heidän lastensa rinnalla. Saimme kohdata paitsi taiteilijoina myös vanhempina, kumppaneina, ystävinä ja ihmisinä.

Minulle juuri tämä tekee RONAsta ainutlaatuisen. Sen suurin lahja ei ollut vain tekemämme elokuva, vaan prosessissa syntyneet suhteet. Jaoimme palan elämästämme toistemme kanssa ja loimme näin jotakin, joka kuuluu meille kaikille.

RONA on todiste ajatuksesta, että joskus voimakkaimpia tarinoita ei rakenneta: ne eletään, jaetaan ja löydetään yhdessä.

deufert&plischke: Elokuva syntyi hyvin kollektiivisessa prosessissa. Meitä oli viisi elokuvantekijää, ja kameran edessä osaksi elokuvaa tuli yli neljäkymmentä ihmistä. Meillä oli viisi varsinaista kuvauspäivää, joihin sisältyi haastatteluja ja ennen kaikkea paljon yhteistä aikaa niiden välillä. Vietimme aikaa eri puolilla Johannesburgia – tai Jo’burgia, kuten monet sitä kutsuvat – paikoissa, jotka ovat merkityksellisiä Gaby Saranouffille ja Moeketsi Koenalle ja heidän elämilleen.

Vaikka keskustelimme kaikista kohtauksista ja suunnittelimme ne etukäteen, Johannesburgissa kuvaamisen todellisuus haastoi suunnitelmiamme jatkuvasti. Paikalliset olosuhteet, kohtaamamme ihmiset, paikan tunnelma tai yksinkertaisesti päivän tapahtumat kirjoittivat usein omaa käsikirjoitustaan. Meidän oli pysyttävä avoimina, improvisoitava ja tehtävä päätöksiä yhdessä hetkessä. Tästä tuli tärkeä osa yhteistyötä: vähitellen meille kehittyi vahva luottamus jaettuun vastuuseemme. Eri hetkinä kuka tahansa saattoi ottaa vetovastuun sen mukaan, mitä tilanne vaati.

Meille oli tärkeää ottaa mukaan myös monia Gabyn ja Moeketsin elämään kuuluvia ihmisiä: ystäviä, kollegoita, naapureita ja ihmisiä, jotka he ovat tunteneet vuosien ajan. Emme halunneet koreografisten kohtausten jäävän erillisiksi, vaan niillä piti olla sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuus ja yhteys niihin yhteisöihin, joissa ne tapahtuvat. Erityisesti Yeovillessä ja Sowetossa tapaamamme naiset toivat mukanaan näkökulmia ja kokemuksia, joista tuli olennainen osa elokuvaa.

Yksi elokuvan keskeisistä paikoista on Soweton Bapedi Hall, jossa Ballroom Bliss järjestettiin. Ballroomista tuli paljon enemmän kuin vain esityksen tapahtumapaikka. Se toi yhteen monia niistä ihmisistä, historioista, energioista ja yhteisöllisyyden muodoista, joista elokuva on kiinnostunut. Tässä mielessä itse Ballroomista tuli yksi yhteistyökumppaneistamme.

Työskentelette usein yhteisöjen kanssa ja luotte myös huoneita, paikkoja ja tiloja, jotka mahdollistavat kohtaamisen ja kohtaamisia. Voisitteko kertoa lisää kiinnostuksestanne tähän?

deufert&plischke: Meille jokainen uusi ihmisten kokoontuminen kantaa omaa lupaustaan. Jokainen kokoonpano on erilainen, ja siksi jokainen kohtaaminen voi tuottaa jotakin, mitä mikään toinen ryhmä ei olisi voinut tuottaa. Tämä on sekä inspiroivaa että haastavaa, sillä se tarkoittaa, ettemme voi vain nojata vakiintuneisiin prosesseihin, pysyviin kokoonpanoihin tai hallitsevan taiteilijan auktoriteettiin. Meidän on kuunneltava, mukauduttava, neuvoteltava ja keksittävä yhdessä työskentelyn olosuhteet uudelleen.

Siksi kohtaamisten tilojen luomisesta on tullut niin tärkeä osa taiteellista praktiikkaamme. Meitä kiinnostaa, mitä tapahtuu, kun ihmiset, jotka eivät muuten välttämättä tapaisi, tuodaan yhteen jaetun kysymyksen, yhteisen tekemisen tai yksinkertaisesti yhdessä vietetyn ajan mahdollisuuden äärelle. Luomamme tilan tarkoitus ei ole määritellä, mitä tapahtuu. Sen pitäisi ennemmin mahdollistaa jonkin odottamattoman syntyminen.

Yhteisöjen kanssa työskentely on siksi haastanut meitä jatkuvasti ajattelemaan omia praktiikoitamme uudelleen. Se on saanut meidät kysymään, kuka saa puhua, kuka näkyy, kenen tiedolla on merkitystä ja kenellä on oikeus muovata tilannetta. Olemme oppineet, ettei yhteistyö tarkoita vain ihmisten kutsumista jo olemassa olevaan taiteelliseen prosessiin. Se voi tarkoittaa myös sitä, että prosessin itsensä annetaan muuttua siihen tulevien ihmisten myötä.

Tässä mielessä näemme nämä kohtaamiset taiteellisen tutkimuksen muotona. Ne ovat myös tapa ajatella, miten haluamme elää yhdessä. Tanssi, elokuva, keskustelu, ruoanlaitto, kokoontuminen tai pelkkä ajan jakaminen voivat muuttua tavoiksi tuottaa tietoa yhdessä: tietoa, joka ei kuulu yhdelle ihmiselle, vaan syntyy ihmisten välillä.

Tämä on meille erityisen tärkeää työskennellessämme erilaisten kulttuuristen, maantieteellisten ja sosiaalisten kontekstien välillä. Emme halua saapua paikalle mukanamme menetelmä, jonka voisi vain soveltaa toisaalle. Jokainen paikka pyytää meitä harkitsemaan uudelleen sitä, miten työskentelemme. Paikallinen konteksti, kohtaamamme ihmiset, heidän historiansa ja tapansa järjestää yhteistä elämää tulevat osaksi taiteellista prosessia.

Ehkä siksi yhteisöjen kanssa työskentely myös pitää praktiikkamme elävänä. Nämä prosessit eivät ole koskaan täysin meidän hallittavissamme tai omistettavissamme. Ne osoittavat jatkuvasti yksittäisen taideteoksen ulkopuolelle, kohti suhteita, jotka voivat jatkua projektin päätyttyä, ja kohti yhteisiä tulevaisuuksia, joita voimme kuvitella vain yhdessä.

Meille kohtaamisen tilan luomisessa ei siis ole kyse vain ihmisten tuomisesta yhteen. Kyse on sellaisten olosuhteiden luomisesta, joissa voi tapahtua jotakin, mitä kukaan meistä ei olisi voinut tehdä yksin.

Gaby Saranouffi: Organisaatiomme ITROTRA ART X CONNECTION on juurtunut Soweton sydämeen, ja työmme lähtee hyvin yksinkertaisesta mutta voimakkaasta uskosta: taiteen on oltava kaikkien saavutettavissa riippumatta siitä, mistä he tulevat tai millaisissa olosuhteissa he elävät. Mottomme on ”Arts for Excellence for All” – korkeatasoista taidetta kaikille.

Sowetossa toimiminen ei ole meille vain maantieteellinen valinta, vaan olennainen osa sitä, keitä olemme ja miksi olemme olemassa. Uskomme, ettei yhteisöjen pitäisi olla vain taiteen yleisöjä. Niiden tulisi olla aktiivisia osallistujia, tekijöitä, taiteilijoita, kulttuurisia johtajia ja taiteen tarjoamien mahdollisuuksien hyötyjiä.

Ensisijainen vastuumme on siksi palvella yhteisöämme ja vastata sen tarpeisiin kulttuurin kautta. Järjestämme ja kuratoimme tanssifestivaaleja, tuemme taiteilijoiden kehittymistä koulutuksella ja mentoroinnilla, luomme mahdollisuuksia ammatilliseen kehittymiseen sekä rakennamme kohtaamispaikkoja, joissa alalle tulevat ja vakiintuneet taiteilijat voivat tavata, vaihtaa tietoa ja esitellä työtään. Olemme erityisen sitoutuneita viemään korkeatasoisia taidekokemuksia yhteisöihin, joilla on usein liian vähän palveluja ja resursseja.

Näemme taiteen paljon viihdettä laajempana. Taide voi opettaa, voimaannuttaa, yhdistää ja muuttaa. Se voi antaa nuorille äänen, luoda taiteilijoille polkuja kestävän uran rakentamiseen, tuoda sukupolvia yhteen ja avata keskusteluja yhteisöihimme vaikuttavista kysymyksistä.

Ohjelmiemme kautta luomme tiloja, joissa ihmiset voivat kohdata korkeatasoista taidetta ilman, että heidän tarvitsee lähteä etsimään sitä omien yhteisöjensä ulkopuolelta. Samalla luomme näiden yhteisöjen taiteilijoille mahdollisuuksia liittyä kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin, vaihtaa ajatuksia ja löytää paikkansa laajemmalla taiteen ammattilaiskentällä.

Myös ammatillistuminen on meille tärkeää. Lahjakkuutta on kaikkialla, mutta mahdollisuuksia ei. Tehtävämme on auttaa kuromaan tätä kuilua umpeen tarjoamalla pääsyä tiedon, taitojen, kohtaamispaikkojen, mentoroinnin ja taiteellisten verkostojen äärelle.

Lopulta ITROTRA ART X CONNECTION toimii luomalla yhteyksiä taiteen kautta: yhteisöjen, taiteilijoiden, sukupolvien ja kulttuurien välille. Haluamme osoittaa, etteivät laatu ja saavutettavuus ole välttämättä vastakohtia. Visiomme on Etelä-Afrikka, jossa jokainen yhteisö voi kokea laadukasta taidetta, osallistua siihen ja hyötyä siitä ja jossa taiteellisesta potentiaalista voi tulla merkityksellinen polku itseluottamukseen, mahdollisuuksiin ja muutokseen.

Arts for Excellence for All ei ole vain mottomme, vaan periaate, joka ohjaa työtämme.