Keskustelu Hannah Krebsin & Simo Kellokummun ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta TeaK Open Studio

Hannah, miten lähestyt työ- ja luomisprosessia tanssitaiteen maisteriopiskelijoiden kanssa?

Olen ajatellut paljon tanssin nykyhetkeä, jatkuvaa kamppailua oman olemassaolonsa puolustamiseksi. Miksi tanssi on tärkeää? Miksi sen pitäisi olla olemassa? Miksi ihmisten pitäisi tulla katsomaan sitä? Lähtökohta tälle luovalle prosessille on ollut kuvitella tanssiesityksen kuolema – kun ottaa huomioon esittävän taiteen tämänhetkisen melko synkän tilanteen: rahoitusleikkaukset, sulkeutuvat instituutiot ja kasvavat varallisuuserot. Radikaalia kuolemaa. Ja siihen liittyy surua, tietenkin. Mutta näen tämän kuoleman mahdollisuutena ilmaisun vapauteen: jos tanssiesitys on jo kuollut, ehkä sen ei tarvitse enää perustella itseään. Voimme lopettaa sen merkityksellisyyden todisteluyritykset ja kysyä sen sijaan, mitä se mahdollistaa, kun mitään todistettavaa ei enää ole.

Sen sijaan, että pitäisimme kiinni vakavuudesta, arvokkaasta asenteesta tai joistain tietyistä ajatuksista siihen liittyen, miltä nykytanssikehon pitäisi näyttää tai miten sen pitäisi liikkua: voimmeko sallia ylenpalttisen, haavoittuvaisen ja naurettavan ilmaisun tapana surra itse tanssiesitystä? Voiko TÄYSILLÄ tanssiminen, itsellemme, omilla överiksi vedetyillä ehdoillamme (silloinkin, kun kaikki ympärillämme tuntuu murenevan), olla yhteisen käsittelyn ja viihteen lähde…? Tässä kohtaa ajatus absurdistisesta musikaalista alkoi kiinnostaa minua. Olen aina ollut kiinnostunut 1970- ja 1980-lukujen Hollywood-musikaaleista, kuten All That Jazz ja A Chorus Line. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen nuorena ja olivat oikeastaan yksi syy siihen, miksi aloitin tanssimisen. Miksi ne olivat niin vaikuttavia? Mikä niissä oli niin lumoavaa? Sen sijaan, että muistelisin näitä musikaaleja nostalgisesti, haluan käyttää niitä välineinä käsitellä tiettyjä tunteita, joita tunnistan nykytanssin kentällä. Sillä en usko, että juuri ”musikaalin” muoto itsessään oli niin lumoava… vaan ennemmin outo, loputon viihteen jatkuminen, vaikka kaikkea ympäröi synkkyyden tunne. Esiintyjät tanssivat, puvut kimaltelevat, musiikki soi, vaikka pinnan alla jokin tuntuu hajoavan…

Minusta on hassua palata tähän nyt, sillä nykytanssikoulutuksessani tämä oli tanssityyli, jota ei oikeastaan kuulunut tehdä tai käyttää. (Perustellusti, kun ottaa huomioon tämän tanssilajin ja sen historian syvästi ongelmalliset puolet, kuten vallan väärinkäytön.) Mutta uskon, että menneeseen katsomisessa on jotain arvokasta, jopa välttämätöntä, jotta voisimme yrittää ymmärtää, mitä nyt tapahtuu. Kun aloin tarkastella lähemmin aikaa, jolloin nämä elokuvat tehtiin, huomasin historian resonoivan oudosti sen kanssa, mitä koen tanssimaailmassa tänä päivänä. Teatterit kamppailivat rahoituksen ja yleisöjen löytämisen kanssa, ja teknologiset ja kulttuuriset olosuhteet muuttuivat valtavasti. Siksi minua kiinnostaa asettaa nämä kaksi hetkeä rinnakkain ja katsoa, mitä siitä syntyy.

Joten nyt mennään! Kohti tunteiden ilmaisua, kohti ylinäyttelemistä; viehkeä asenne saa romahtaa. Voimme tehdä absurdistisen musikaalin, joka tietää olevansa ehkä viimeinen ja antautuu silti täysin esiintymisen nautinnolle. Tutkitaan tätä latautunutta lajityyppiä, liikutaan sen ristiriitojen kanssa ja niiden läpi. Sillä showtanssissa itsessään on voimaantumisen, ilon ja yhdessäolon mahdollisuus.

Työssäni pidän kiinni siitä, että muotoa voi käyttää ilman sen historian kantamaa vallan väärinkäyttöä. Ehkä voimme kohdata juuri tässä: itsensä perustelun tarpeen romahduksessa.

Hannah, voisitko kertoa omasta taiteellisesta praktiikastasi ja työstäsi koreografina sekä ehkä myös taiteilijoista, jotka tuot mukanasi Teatterikorkeakouluun työskentelemään opiskelijoiden kanssa?

Omassa työssäni lähestyn koreografiaa tanssijan näkökulmasta. Olen työskennellyt tanssijana pitkään, ja tämä kokemus muovaa edelleen tapaani ajatella ja työskennellä koreografina.

Tanssijana olen usein käyttänyt liikkeen lähtökohtana maailmojen rakentamista, tai kuten mieluummin sanon, ”maailmointia” (worlding). Käytän kuviteltuja maailmoja luodakseni tiettyjä liikelaatuja tai tuodakseni olemassa olevaan tekniikkaan tietynlaista sävyä. Termi worlding tulee taiteilija Ian Chengiltä, jonka työ liikkuu taiteen, simulaatioiden ja kuviteltujen maailmojen välillä. Vuoden 2018 julkaisussaan Emissaries Guide to Worlding hän kuvaa maailmointia praktiikkana, jossa luodaan maailmoja, jotka voivat jatkaa kehittymistä ja muuttumista sen sijaan, että ne olisivat vain luojansa suunnittelemia ja hallitsemia.

Pidän tästä erottelusta todella paljon. Minulle se tarkoittaa olosuhteiden luomista maailman kehittymiselle sen sijaan, että yrittäisin hallita sen jokaista osaa. Se tarkoittaa myös huolenpitoa siitä monimutkaisuudesta, joka syntyy maailma, kun maailma on alkanut olla olemassa. Näen itseni ennemmin luodun maailman puutarhurina kuin arkkitehtina.

Näin lähestyin myös tähän projektiin kutsumiani yhteistyökumppaneita. Pyysin Martin Siewekeä luomaan puvut ja lavastuksen 1970-luvun musikaalien pohjalta. Hän tulkitsee tätä genreä jonakin, jota on esitetty jo satoja kertoja: puvut ovat käytössä yhä uudelleen ja uudelleen, ne aiempien esityksien jälkiä. Ne eivät ole enää uusia, vaan niihin on kehittynyt tietty patina.

Brysselissä työskentelevän muusikon ja DJ:n Suzanne Cleerdinin kanssa olen tehnyt töitä jo useita vuosia. Hän lähestyy teoksen maailmaa sellaisten soitinten kanssa, joita ei historiallisesti ehkä käytetty kyseisellä aikakaudella mutta jotka voivat silti herättää muiston siitä. Minusta tämä on hyvin kiinnostavaa: menneisyyden uudelleen luomisen sijaan yritämme luoda tunteen jonkin sellaisen muistamisesta, jota ei ehkä koskaan ollut olemassa juuri sillä tavalla.

Dramaturgiksi ja harjoitusjohtajaksi (tanssikapteeniksi) kutsuin Helsingissä työskentelevän koreografin Kadence Neillin. Tutustuimme Kadencen kanssa vuonna 2018 tanssijakollegoina työskennellessämme yhdessä Nature Theatre of Oklahoman suurissa tuotannoissa. Olemme jatkaneet yhdessä työskentelyä tanssijoina siitä lähtien, ja jaettu kokemuksemme suurissa tuotannoissa on tärkeä osa suhdettamme. Tämä projekti on meille uusi tapa työskennellä yhdessä: sen sijaan, että kohtaisimme tanssijoina jonkun toisen koreografiassa, olen kutsunut hänet mukaan prosessiin. Arvostan todella hänen sitoutumistaan suurten tuotantojen onnistumiseen ja hänen kiinnittämäänsä huomiota ammattitaitoon sekä suuressa ryhmässä työskentelyn käytännöllisiin ja inhimillisiin monimutkaisuuksiin.

Olen kutsunut myös Vilma Mankosen ulkopuoliseksi silmäksi. Vilma on Helsingissä työskentelevä tanssija ja koreografi, johon tutustuin koreografian maisteriopintojeni kautta Tukholmassa. Arvostan valtavasti hänen kriittistä ja hyvin tarkkaa katsettaan. Vilmalla on tapa nähdä asiat hyvin selkeästi ja artikuloida havaintonsa, mikä on minulle erityisen arvokasta silloin, kun olen syvällä prosessissa.

Minulle näiden yhteistyökumppanien kutsuminen prosessiin on myös osa maailmointia. Jokainen heistä tuo mukanaan erilaisen tavan ajatella maailmaa; he eivät ole vain tuotantoryhmä. He ovat erilaisia tapoja katsoa ja kehittää teoksen maailmaa.

Simo, Liikkeellä marraskuussa esittää TeaK Open Studion nyt toista kertaa. Miten näet tämän yhteistyön ja sen merkityksen?

Konkreettinen yhteys ja vuoropuhelu kansainvälisen Liikkeellä marraskuussa  -nykytanssifestivaalin kanssa on merkityksellinen osa maisteriohjelmaamme. Opiskelijamme ovat jo vuosien ajan tutustuneet festivaaliin käymällä esityksissä ja osallistumalla Soup Talkeihin. Olemme myös kutsuneet festivaalin taiteilijoita vetämään työpajoja opiskelijoillemme. Näin opiskelijat saavat käytännönläheisen ymmärryksen festivaalin teoksista ja niiden käsittelemistä teemoista. Aiemmin ohjelmamme on järjestänyt myös Soup Talk Panel -keskusteluja, joissa taiteellisia ja pedagogisia kysymyksiä on tutkittu vuoropuhelussa festivaalin kuratoriaalisen Huomioita ohjelmistosta -ennakkotekstin, kanssa.
Nämä rikastuttavat keskustelut ovat avanneet näkökulmia taiteilijakoulutukseen laajemmalle yleisölle.

Kaksi vuotta sitten yhteistyömme kehittyi Open Studio -muotoon, joka tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden esitellä opintojensa viimeisen taiteellisen projektin ryhmäprosessia yhdessä vierailevan koreografin kanssa.
Opiskelijoille Open Studio tarjoaa tilaisuuden tutustua paremmin festivaaliorganisaatioon ja sen taustalla oleviin ihmisiin. Kokemus oli todella hieno, ja siksi halusimme jatkaa tämän formaatin kehittämistä.
Yleisölle Open Studio on upea mahdollisuus tutustua pian valmistuviin maisteriopiskelijoihimme. Kannustan siis lämpimästi kaikkia tulemaan katsomaan, mitä he ovat työstäneet. Ensimmäinen Open Studio oli suuri menestys, ja uskon, että tänäkin vuonna studio on jälleen täynnä yleisöä. Tervetuloa!