Mitkä kiinnekohdat ovat johdattaneet sinua tämän vuoden ohjelmistoon?

Kun aloitin työni Liikkeellä marraskuussa -festivaalin parissa, olin utelias oppimaan mitä marraskuu kulttuurisesti Suomessa merkitsee – onhan kuukauden nimi jopa festivaalin nimessä. Marraskuu tunnetaan yleisesti, ei vain Suomessa, kuoleman kuukautena. Se on kuukausi, jolloin pohjoinen pallonpuolisko siirtyy talveen. Lehdet tippuvat, kasvit kuolevat, ihmiset siirtyvät sisätiloihin. Opin, että marraskuu tarkoittaa kuolemaa vanhalla kielellä. Niinpä festivaalin nimi voisi käännettynä olla: Liikkeellä kuoleman kanssa.

Tähän liittyen minua kiehtoi ne rajut säämuutokset, joita olen kokenut Helsingissä loka-marraskuussa. Voimakkaat tuulet, rankkasateet, harmaat päivät, jotka vaihtelevat ensimmäisten pakkaspäivien, sinisen taivaan ja talviauringon kanssa. Aurinko, joka tuskin ylittää horisonttia. Ensilumi voi ilmestyä, Helsinkiä ympäröivä meri muuttaa ulkonäköään ja väriään päivittäin. Päivät lyhenevät, yöt pidentyvät. Ihmiset siirtyvät jaetuista tiloista omiin koteihinsa. Liikkeellä marraskuussa tuntuu olevan yksi viimeisistä sosiaalisista tapahtumista ja kokoontumisen mahdollisuuksista ennen talviverhon laskeutumista.

Ajatukset kuolemasta, iästä ja ajan kulumisesta ovat varsin läsnä tämän vuoden ohjelmistossa. Miten suremme menetystä yhteiskunnassamme? Miten käsittelemme ikää ja kuolemaa? Kumpikaan näistä ei ole uusliberalistisen yhteiskuntamme lempiaiheita. Niitä käsitellään enimmäkseen suljettujen ovien takana. Molemmat kysymykset nousivat hyvin esiin pandemian aikana. Tämän vuoden ohjelmistossa ne vuorottelevat ja niitä täydentävät pohdinnat siitä, miten olemme vuorovaikutuksessa luonnon ja muiden olentojen kanssa. Miten katsomme koko elämän kiertokulkua?

Halusin festivaaliohjelmiston keskittyvän täysin toisenlaisiin esitysten muotoihin, myös suhteessa ajan käsitteeseen. Tämän vuoden ohjelmistossa on vain ei-frontaalisia teoksia, erilaisia muotoja, jotka usein käsittelevät myös toisenlaista ajan tuntua. Esimerkkinä festivaalin avausteos, joka kestää 18 minuuttia. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen kokeilu oletuksesta, että 18 minuutin teos voi itsessään antaa meille saman intensiivisen kokemuksen ja yhtä paljon ajattelun aihetta kuin tunnin mittainen kokoillan teos.

Tästä päästään festivaalin sosiaalisiin ja yhteisöllisiin ominaisuuksiin sekä festivaalin yhteistyöhön eri yhteisöjen kanssa. Keskeyttääkseni hetkeksi ihmisten siirtymisen sisätiloihin, omiin koteihin ja työpaikoille katoamisen, minulle oli tärkeää jatkaa kohtaamisten, keskustelujen ja ajatusten vaihdon edistämistä eri tasoilla myös tämän vuoden ohjelmassa. Paitsi itse esitysten kautta, myös aulassa ennen esityksiä ja niiden jälkeen sekä Soup Talks -keskusteluissa.

Yhtenä painopisteenä kuluneen vuoden aikana, ja tämän vuoden ohjelmistossa, on ollut Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ja paikallisen kentän yhteistyön kehittäminen. Uusia kumppanuuksia on rakennettu Sibelius Akatemian, Sibelius-lukion, Baltic Circle -festivaalin ja paikallisten taiteilijoiden kanssa. Kumppanuudet näkyvät läpi ohjelmiston, eri teoksissa.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä voisin mainita painopisteen, joka syntyi vahingossa, maailmanlaajuisen pandemian, matkustusrajoitteiden ja suljettujen teatteritilojen myötä. Festivaaliohjelma on rakennettu näkemättä teoksia livenä. Minulla on ilo tutustua teoksiin kanssanne marraskuussa.

Tältä osin, minun piti keksiä itselleni strategia siihen, miten tehdä työtäni, kun en voinut istua teatterissa ja kokea teoksia paikan päällä. Kuinka löytää esityksiä ja taiteilijoita, joita en ollut vielä nähnyt tai joista en tiennyt? Miten tehdä tästä etsimisestä itselleni nautinnollista, uskoen niin vahvasti elävään kohtaamiseen ja nauttien niin paljon teatterissa istumisesta, katsojien reaktioiden aistimesta. Tein valintoja pääasiassa keskustelemalla taiteilijoiden, ystävien ja työtovereiden kanssa, lukemalla tekstejä, katsomalla tallenteita ja tutustumalla ennalta tuntemattomiin taiteilijoihin. Mutta jatkuva kysymykseni oli: kuinka arvioida näkemääni ja kuulemaani?

Jossain vaiheessa päätin luottaa täysin omaan uteliaisuuteeni ja innostuneisuuteeni, joka syntyi keskusteluissa taiteilijoiden kanssa ja katsellessa nähtävillä olevia palasia joistakin teoksista. Luottaen kohtaamisten laatuun ja yrittäen ymmärtää, miten tekemieni valintojen kokonaisuus toimisi yhdessä. Asia, joka on minulle aina tärkeää ohjelmaa rakentaessa.

Oliko sinulla selkeä käsitys siitä, millaisia yksittäisiä teoksia halusit tuoda festivaalille? 

Alussa ei ollenkaan. Jossain vaiheessa valintaprosessia aiheita, teemoja ja suuntia alkoi muodostua. Sitten aloin etsiä puuttuvia palasia koko palapelin viimeistelemiseksi.

Festivaaliohjelmistoa valitessa kysyn usein itseltäni, miltä haluaisin maailman näyttävän tulevaisuudessa. Voiko taidetta käyttää linssinä kuvitellakseen ja unelmoidakseen mahdollisia todellisuuksia, jotka eroavat siitä missä elämme tällä hetkellä? Millaisia olentoja, kehoja ja sukupolvia näyttämöillä esitetään? Millaisia elämänmuotoja katson vieraillessani museoissa, festivaaleilla, teattereissa? Nämä kysymykset ohjaavat minua jossain määrin. Mutta haluan myös yrittää päästä niistä vapaaksi ja katsoa, mihin minut kuljetetaan, mikä yllättää ja haastaa ajatteluani, sekä tarkkailla milloin ja miksi innostun.

Ohjelmistosta on tullut melko mietteliäs. Jatkan impulsseja, jotka olen käynnistänyt jo vuoden 2020 ohjelmassa ja Jälkiä marraskuusta-kokonaisuudessa kesäkuussa, tuoden myös uusia aiheita ja pohdintoja mukaan. Mutta kun aloitin tämänvuotisen ohjelmiston kuratoinnin, en tiennyt mihin suuntaan se meidät veisi. Lukuun ottamatta sitä, että halusin poistaa periaatteen vuotuisesta kantaesityksestä ja korvata sen jo olemassa olevilla helsinkiläisten taiteilijoiden esityksillä. Teoksilla, jotka koin itse merkittävinä. Tämä pidentää esitysten elinikää ja antaa koreografeille mahdollisuuksia ja näkyvyyttä kansainvälisessä kontekstissa. Sijoittamalla ne luontevasti kansainvälisten teosten rinnalle. Samalla pohdin esittävän taiteen kestävyyttä ja esittämisen tapoja, sitä miten, ja erityisesti kuinka kauan, esityksiä esitetään yleisöille.

Tämä liittyy festivaalin sosiaaliseen ulottuvuuteen ja kysymykseen siitä, miten Liikkeellä marraskuussa voisi kehittää vaihtoa ja kohtaamisia. Miten festivaali voi yhdistää yhteisöjä, auttaa, rakentaa ja vahvistaa niitä? Tämä oli yksi keskeisiä ajatuksiamme ja huolenaiheitamme, kun aloitin työni festivaalin taiteellisena johtajana yhdessä tuottaja Isabel Gonzálezin kanssa.

Yksi tämän vuoden festivaalin tärkeimmistä toiveistani oli viedä yleisö ulos marraskuun säähän, kokea teos yhdessä, istuen vierekkäin missä tahansa sääolosuhteessa. Tällä vastustetaan logiikkaa, jonka mukaan marraskuussa pitää vetäytyä sisätiloihin. Sen sijaan astumme ulos, tarkastelemme nukahtavaa luontoa ja katsomme tuttua maisemaa taiteen linssin läpi.

Tästä kerroit jo hieman, mutta avaisitko lisää, miten mielestäsi kulunut puolitoista vuotta pandemia-aikaa on vaikuttanut ohjelmiston syntyyn?

Minulle se tuntuu väistämättömältä, että poikkeuksellinen aika, jota olemme tavalla tai toisella eläneet kuluneen puolentoista vuoden ajan, on hiipinyt ohjelmistooni. Se näkyy jo siinä, miten valintaprosessi on tapahtunut, ilman matkustamista, ilman paikan päällä koettuja esityksiä. Olen nähnyt periaatteessa vain yhden kutsutuista teoksista livenä. Tämä kulunut aika on läsnä ja se resonoi ohjelmistossa, vaikka pandemia itsessään ei olekaan aiheena eikä ohjelmistossa ole teoksia, jotka sitä nimenomaisesti käsittelisivät. Pandemian vaikutus taiteeseen oli kuitenkin ilmeistä, kun katsoin teoksia ja keskustelin taiteilijoiden kanssa. En voi jättää huomiotta, että jotain on tapahtunut ja mahdollisesti muuttanut maailmaa koko yhteiskunnan tasolla. Vuoden 2020 ohjelmani oli melkein valmis ennen pandemian puhkeamista. Ja tämä ohjelmisto taas on tehty täysin näiden aikojen vaikutuksen alaisena. Keskustellaan myöhemmin, jos huomaat siinä pandemian vaikutuksen.

Tähän lisäten, näetkö että pandemia on vaikuttanut kuratointiin yleensä? Onko tapahtunut muutoksia, joiden uskot jäävän alalle?

Kun istuin jälleen täydessä teatterissa, tuntien vierustoverin käsivarren lämmön, oli tunteeni monitahoinen. Olin samanaikaisesti järisyttävän iloinen tästä läheisyydestä tuntemattomiin ihmisiin ja samalla tunsin lievää epämukavuutta istuessani niin lähellä muita. Aivan kuin henkilökohtaiseen tilaani olisi hyökätty. Mutta toisaalta, sain vihdoin aistia yleisön yhteisen kehon. Tunne, jota olin kaivannut niin pitkään.

Pohdin, onko samankaltaisilla kokemuksilla sekä halulla palata taidetiloihin vaikutusta kuratointiin ylipäätään. Toivon todellakin, että tämä yllättävä tunne siitä, kun vieraat ihmiset ovat taas lähellä, vaikuttaa laajemmin tapaamme kokoontua taidetiloihin, tapaamme keskustella ja vaihtaa ajatuksia, puhua taiteesta ja katsoa sitä, sekä laajemmalla tasolla tapaamme olla vuorovaikutuksessa vieraiden kanssa tässä maailmassa.

Tähän liittyen pohdin, millainen asema taiteella/nykytanssilla ja taiteilijoilla on yhteiskunnassamme. Olisimmeko selvinneet menneistä sulkutiloista ilman koteihimme suoratoistettua taidetta? Ilman taidetta, joka lohduttaa meitä tai vie hetkeksi pois päivittäisrutiineista ja tylsyydestä?

En ole varma voimmeko jättää täysin huomiotta sen, mitä tämä pandemia on tehnyt esittävän taiteen kentälle. Se nosti esille monia kysymyksiä, jotka ovat muhineet pinnan alla jo jonkin aikaa. Esimerkiksi sen, miten teosten tuotanto- ja esitystavat liittyvät kysymyksiin siitä, kuinka taiteilijoita tuetaan, millaisia korvauksia heille työstä maksetaan ja miten he voivat ansaita elantonsa. Kansainvälinen kiertäminen oli villiä pandemiaa edeltävinä vuosina, teokset siirtyivät paikasta A paikkaan B välillä järjettömästi. On niin paljon kantaesitysteoksia, joita esitetään kolme kertaa, mutta jotka tuskin saavat huomiota tai näkyvyyttä pitkällä aikavälillä. Taiteilijoita nostetaan esille yhtä nopeasti kuin heidät taas unohdetaan. Pandemia aiheutti täyspysähdyksen kansainväliselle esittävän taiteen kentälle. Ja se nosti esille nämä sekä monet muut alaamme liittyvät kysymykset. Oletan, että ne resonoivat edelleen tulevina vuosina.

Pandemia nosti esille myös paikallisuuden kysymyksiä ja avasi kehyksiä nykytanssin ja nykyesitysten näyttämisestä kaukana perinteisestä näyttämöasetelmasta. Uusien muotojen ja strategioiden avauksia, jotta työ olisi näkyvää paikallisissa yhteisöissä ja lähiympäristöissä. Pidän tätä alkuna ja toivon sen olevan jotain, joka säilyy.

Innolla odotamme, että näämme teidät marraskuussa!

Kuvat: Mariangela Pluchino