Viikko sitten saimme tietää, että Liikkeellä marraskuussa -festivaalin valtionavustusta leikattiin 10 % – kyllä, juuri tänä vuonna, festivaalivalmistelujen ollessa jo pitkällä. Samalla monivuotista avustustamme ei uusittu. Mitään selitystä ei annettu, keskustelua ei käyty, vaan päätös tuli yllättäen.
Jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevalle organisaatiolle tämä luo aukon, jota emme voi sivuuttaa – ja entistä suuremman epävarmuuden tulevaisuudesta. Tämä on enemmän kuin takaisku: monivuotisen avustuksen uusimatta jättäminen horjuttaa perustuksia, joiden varassa voimme suunnitella, tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja toteuttaa festivaalin joka vuosi. Kymmenen prosentin leikkaus tarkoittaa konkreettisesti sitä, että tämän vuoden ohjelmistossa on vähemmän kansainvälisiä teoksia. Ohjelmiston oli tarkoitus juhlia festivaalin 40-vuotisjuhlaa, mutta lahjan tai tunnustuksen sijaan saamme valtiolta rahoitusleikkauksen. Se tarkoittaa myös sitä, että joudumme tuottamaan pettymyksen taiteilijoille, joiden kanssa olemme jo sitoutuneet yhteistyöhön, sekä melkoista määrää ylimääräistä hallinnollista ja kuratointityötä.
Nämä leikkaukset paljastavat syvemmän rakenteellisen ongelman. Suomessa kulttuurialan kestävyyttä ja vakautta ei taata. Meidän odotetaan jatkuvasti toimivan spekulatiivisesti, vaikka kaikki tietävät, ettei syksyn kansainvälistä festivaalia voi kuratoida aloittamalla työ huhtikuussa. Keskustelut alkavat noin vuosi aikaisemmin. Kehittäminen vaatii aikaa, vakautta ja jatkuvuutta, ei äkillistä vetäytymistä.
Vuodesta 2020 lähtien Liikkeellä marraskuussa on kasvanut merkittävästi Koneen säätiön, Helsingin kaupungin ja valtion (aiemmin Taike, nykyisin Kuvi) tuella ja avoimessa vuoropuhelussa niiden kanssa. Tekemämme kehitystyö on saanut arvostusta ja tunnustusta, ja tarpeemme toiminnalliselle vakaudelle on ymmärretty. Vaikka kaupunki onkin jatkanut avointa vuoropuhelua ja ajantasaisia prosesseja – alustavat toiminta-avustuspäätökset tehdään jo joulukuussa seuraavaa vuotta varten, mikä antaa meille ainakin jonkin verran ennustettavuutta tulevan festivaalin suhteen – valtion aiemmin vilkas vuoropuhelu kanssamme on täysin vaiennut.
Liikkeellä marraskuussa ei ole yksityishanke.
Festivaali ei ole hauska tanssijuhla läheisille ystäville. Se on ammattimainen, kansainvälisesti verkostoitunut ja paikallisesti juurtunut nykytanssifestivaali, jonka monimuotoinen ja uskollinen yleisö odottaa innokkaasti ohjelman julkaisua ja lipunmyynnin käynnistymistä joka vuosi. Se on julkinen kulttuuripalvelu. Meillä on keskimäärin 3500 kävijää. Tarjoamme kulttuurikasvatusta, taidekokemuksia ja kohtaamispaikan helsinkiläisille, suomalaisille ja ulkomaalaisille. Luomme vuosittain työmahdollisuuksia noin 85 taiteilijalle ja taidealan ammattilaiselle, edistämme kansainvälistä vaihtoa ja vahvistamme Helsingin asemaa elinvoimaisena kulttuurikohteena.
Tätä ei voida toteuttaa muutamassa kuukaudessa. Se vaatii jatkuvaa kehitystyötä ja vuosien strategista ajattelua sekä luottamukseen ja vuoropuheluun perustuvan verkoston rakentamista kumppaniorganisaatioiden, kollegoiden, taiteilijoiden ja ryhmien kesken. Se edellyttää myös jatkuvaa yleisötyötä ja yleisön sitouttamista. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos festivaalilla on resursseja kehittää toimintaansa pitkäjänteisesti. Kun tae rahoituksen jatkuvuudesta ja vakaudesta katoaa, joudumme aloittamaan joka vuosi alusta.
Suomen hallituksen kulttuuripoliittisessa selonteossa, jossa hahmotellaan pitkän aikavälin tavoitteet ja toimintasuunnitelma 2040-luvulle asti, mainitaan neljä tavoitetta:
- Kulttuuri on muutosvoima.
- Kulttuurin tekijät ja sisällöt ovat avainasemassa.
- Kulttuuri on jokaisenoikeus.
- Kansainvälinen vaikuttavuus syntyy kulttuurista.
Jos ymmärrämme tämän oikein ja otamme nämä neljä kohtaa kirjaimellisesti, valtio pitää kulttuuria ja taiteilijoiden työtä välttämättömänä yhteiskunnan kehitykselle ja edistykselle. Kulttuuria ei pidetä pelkästään viihteenä tai perinteenä, vaan yhteiskunnallisen vaikutuksen tekijänä. Taiteen tukeminen tuottaa uusia ideoita, vahvistaa yhteisöjä ja muokkaa julkista keskustelua. Myös saavutettavuutta ja osallisuutta korostetaan: jokaisella tulisi olla mahdollisuus kulttuuriin ja taiteeseen osallistumiseen, taustasta riippumatta. Ja lopuksi, valtion tavoitteena on jakaa Suomen kulttuuria kansainvälisesti ja tehdä siitä vaikuttavaa myös rajojemme ulkopuolella.
Tätä lukiessa on yhä vaikeampi ymmärtää niitä rahoitusleikkauksia, joita nyt kohtaamme, sekä sitä olemassaolon kriisiä ja epävakautta, jota monivuotisen tuen lakkauttaminen aiheuttaa. Valtion toiminta-avustuksella on merkittävä vaikutus Liikkeellä marraskuussa -festivaalin toimintaan ja kuratointikäytäntöihin. Pyrkimyksemme rakentaa ja ylläpitää kestäviä kohtaamisia taiteessa ja taiteen kautta – niin esittelemiemme taiteilijoiden, paikallisen esittävän taiteen kentän kuin yleisönkin kannalta – on jyrkässä ristiriidassa vakaan rahoituksen puuttumisen kanssa. Teemme arvopohjaista työtä, joka on muovannut sitä, miten festivaali koetaan ja otetaan vastaan Helsingin ja koko Euroopan nykytanssin ekosysteemissä. Nykyiset rahoitusleikkaukset ovat juuri päinvastaista kuin ne tavoitteet, jotka on määritetty hallituksen kulttuuristrategiassa.
Onko tämä vain meidän taistelumme? Miten valtio, joka tunnustaa taiteen ja kulttuurin merkityksen, voi jättää Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kaltaisia toimijoita ilman riittävää tukea eikä huolehdi aktiivisesti sellaisen ekosysteemin vakaudesta, jossa kulttuuriorganisaatiot elävät rinnakkain, ruokkivat ja täydentävät toisiaan erilaisissa rooleissa, eri lähestymistavoilla ja vastuilla, ja jotka lopulta palvelevat monimuotoista nyky-yhteiskuntaa moninaisine tarpeineen ja mieltymyksineen?
Kenen taistelua me käymme?
Koska tämä ei ole ainoastaan meidän kamppailumme.
Se koskee jokaista Liikkeellä marraskuussa -festivaalin osallistujaa ja katsojaa.
Jokaista luovaa taiteilijaa.
Jokaista organisaatiota ja instituutiota, joka on osa Suomen ja Euroopan kulttuuriekosysteemiä ja välittää siitä.
Ja viime kädessä se koskee tätä kaupunkia ja tätä maata, jotka päättävät millaisen kulttuurisen tulevaisuuden ne haluavat.
Kerstin Schroth & Isabel González