Keskustelu Chen Amor Nadlerin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta you are my eyes

Chen, miten tämän esityksen idea syntyi?

Halu tuoda tämä rituaali taiteelliseen elämääni on ollut läsnä jo pitkän, pitkän aikaa. Minusta tuntui, että se oli lipunut kauemmas minusta ja halusin kutsua sen takaisin. Kun olin asunut Suomessa muutaman vuoden, kaipasin yhteisöä, johon olin vahvasti kiintynyt Hennarituaalien, juhlien ja siirtymäseremonioiden äärelle kokoontumisen (kuolemariitit, pyhät…) kautta. Halusin löytää tieni takaisin näiden äärelle ja mietin, miten minä – ja muut – voisimme kokea sen toisesta näkökulmasta. Minua kiinnosti ajatus tietynlaisesta kokoontumisesta ja rituaalista tässä tietyssä kontekstissa; mitä rituaali voi tarjota tämän päivän esitystaiteeseen, koreografiaan?

Ensimmäinen selkeä avaus syntyi vuonna 2023, kun opiskelin ensimmäistä vuottani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa koreografian maisteriohjelmassa, ja tehtävänämme oli luoda sooloteos, joka käsittelee omia juuriamme. Toinen avaus syntyi, kun sain kutsun pitämään tutkimukseeni liittyvää kolmipäiväistä työpajaa ImPulsTanz -festivaalilla vuonna 2024. Tuo kokemus auttoi suunnattomasti! Minun piti kysyä itseltäni, mikä tässä rituaalissa on minulle keskeistä, mitä yhteyksiä sillä on tämän päivän ilmapiiriin ja mitä nykypäivän sosiaalisista, akateemisista ja taiteellisista ympyröistä puuttuu. Tästä lähtökohdasta purin ja käänsin rituaalin eleitä ruumiillisiksi ja dramaturgisiksi tehtäviksi, jotka liittyivät kohtaamiseen – pareittain, ryhmässä ja yksin tutkittavaksi.

Soolo-kokoontuminen on kehittynyt nyt melkein neljän vuoden ajan – duetoksi kahden eri esiintyjän ja ystävän kanssa, ja takaisin sooloksi… Jossain vaiheessa kysyin itseltäni: Onko tämä loputon tutkimus? Versiot muuttuivat, niin kuin muuttuivat myös yleisön osallistuminen ja yleisösuhde. Jatkoin kaivamista, paikkaamista, tutkiskelua esiintyessäni, ja kokeilemista muiden kanssa. Tämä on pisin tutkimus, jonka kanssa olen ”elänyt”…

Työskentelet esityksessä marokkolaisen Hennarituaalin parissa. Voisitko kertoa lisää rituaalin syntyperästä sekä siitä, miten sisällytät sitä teokseen?

Hennarituaali on seremonia, joka kantaa kansansymboliikkaa ja vahvan yhteisöllisyyden tunnun – perinne on vanhempi kuin mikään uskonnoista, jotka myöhemmin ovat ottaneet sen omakseen. Juutalaiset, muslimit ja muut yhteisöt Pohjois-Afrikassa, Levantin alueella ja Välimerellä ovat jakaneet ja muovanneet sitä. Rituaalia harjoitetaan myös useissa muissa kulttuureissa, mutta teoksessa viittaan juutalais-arabialaiseen versioon, jota harjoitetaan Marokossa, Algeriassa, Iranissa, Irakissa ja Jemenissä. Kasvoin sen parissa isäni ja isoäitini marokkolaisten juurien kautta.

Perinteisesti rituaali on ollut avoin vain naisille, ja se on sisältänyt livemusiikkia, tanssimista, yhdessä syömistä ja kirjottuja vaatteita. Vieraat vuoroin katselivat, ja vuoroin olivat katseltavana – he tanssivat, soittivat musiikkia tai vain katselivat ja juttelivat toistensa kanssa. Ytimeltään kyseessä oli kokoontuminen: uuden elämän alkamisen juhla, jossa kahden eri perheen toisilleen vieraat ihmiset lähentyvät toistensa kanssa.

Henna, kasvipohjainen tahna, on rituaalin keskiössä. Sen uskotaan suojelevan pahalta silmältä ja Jinneiltä – arabialaisen ja pohjoisafrikkalaisen kansanuskon yliluonnollisilta hengiltä. Morsiamen kämmenet, samoin kuin kaikkien vieraiden kämmenet, koristeltiin ympyränmuotoisilla kuvioilla. Illan päätteeksi vieraat ottivat mukaansa pienen kangaspalan, joka kiedottiin hennalla koristellun käden ympärille. Se pestiin pois vasta kotona – jälki, joka saattoi säilyä viikkoja… Fyysinen muisto, siunaus, joka kuljetettiin kotiin juhlista.

Teoksen you are my eyes tutkimusprosessissa kyseenalaistan, puran ja luon rituaalia uudelleen suhteessa siihen, kuka olen tänä päivänä. Tämä on myös todellinen haaste: kuinka voin tuoda esityksen lähemmäksi tätä tiettyä kokoontumista ja antaa kokoontumisen puolestaan löytää tiensä esitykselliseen tilaan? Dramaturgisesti esitys rakentuu kutsusta todistamaan, jota seuraa osallistava osuus. Siinä yleisö ja minä koemme hennarituaalin yhdessä, mutta erilaisessa ympäristössä ja uudenlaisessa kehyksessä. Työskennellessäni lähestyn tätä rituaalia kehollisena tietona, joka on yhteydessä omiin sukujuuriini ja annan kehoni navigoida liikkeissä ja muistoissa, jotka kaikuvat näissä riiteissä. Samalla käsittelen kehon paljauden ja alastomuuden politiikkaa: kehoa spektaakkelina suhteessa kehoon toimijana. Kehossani elää samanaikaisesti monien erilaisten käytäntöjen ja perinteiden yhdistelmä: länsimainen tanssi ja somaattiset tekniikat, jemeniläinen tanssi, sosiaaliset ja piirissä tanssittavat tanssit, romanialainen hora sekä marokkolaiset tanssit, samoin kuin erilaisista kokoontumisista ja seremonioista kumpuavat eleet. Annan niiden ”vierailla” kehossani, tulla ja mennä kuin aallot, jotka vyöryvät rantaan ja vetäytyvät takaisin hiljaisuuteen. Näin ne muovaavat uudelleen ”historiallista kehoani” sen kohdatessa yleisön.

Koska musiikki ja tanssi liittyvät näissä perinteisissä kokoontumisissa niin läheisesti toisiinsa, työskentelin tiiviisti perkussionisti João Luísin kanssa. Hän loi rituaaleista ja andalusialaisesta musiikista vaikutteita saaneen äänimaiseman ja musiikillisen sävellyksen. Käytämme teoksessa myös alkuperäistä äänitallennetta näissä juhlissa lauletusta kappaleesta, jonka esittää marokkolainen laulaja ja runoilija Zohra El Fassia.

Näissä seremonioissa osallistujien roolit olivat joustavia ja muuttuvia, mutta tanssijalla oli tästä joustavuudesta huolimatta omanlaisensa vastuu: hän kanavoi kehossaan yhteisön juhlan ja surun painoa. Teoksessani leikittelen tämän vastuun horjuttamisella ja uudelleen jakamisella. Työskentelen katseen kanssa yhteyden, kutsun, viihdyttämisen tai erottamisen lähteenä ja haastan sen, millainen naisen paljastettu keho on ollut ”sallittu” hennarituaalin perinteessä.

Olet hyvin kiinnostunut kohtaamisista toisten ihmisten kanssa, yhdessä työskentelystä, yhteisestä ajattelusta ja yhteistyöstä. Haluaisin kuulla tästä lisää.

Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa tuntuvat minusta yhtä aikaa traagisilta ja maagisilta. Näinä katastrofaalisina poliittisina, ekologisina ja yhteiskunnallisina aikoina kysyn itseltäni jatkuvasti: kuinka kohtaamme toisemme? Kuinka voimme tehdä yhteistyötä tänä päivänä? Joskus se tuntuu mahdottomalta. Kohtaamisen kitkan kanssa työskenteleminen antaa minulle mahdollisuuden yhdistää elämän taiteeseen ja taiteen elämään sekä omaan transkulttuuriseen ja geopoliittiseen olemassaolooni. Niin sanottu taiteen tekemisen kupla ei enää ole kupla, kun tuon nämä kysymykset harjoitustilaan teoksen konseptin, yhteistyöhön kutsumieni taiteilijoiden ja työskentelytapojen kautta. Näistä lähtökohdista käsin ajatteleminen ja toimiminen on minulle eettinen sitoumus, jota kannan jatkuvasti mukanani.

Juureni ovat transkulttuuriset, eli elän niin, että kehossani on monta ”minää”. Siksi en kuulu mihinkään – tai ehkä kuulun kaikkialle… Tämä monimutkainen identiteetti tarkoittaa, että opettelen jatkuvasti (ja epäonnistun siinä), kuinka tehdä yhteistyötä kaikkien näiden itsessäni elävien osien kanssa – ja tämä prosessi heijastuu myös luomiini teoksiin. Kuinka jakaa, mitä jakaa ja millä ehdoilla: nämä ovat hauraita kysymyksiä, joiden äärelle palaan yhä uudelleen. Omat kokemukseni palauttavat minut jatkuvasti hetkiin, joissa kohtaamista ei tapahtunut. Mitä enemmän kysyin ja yritin kohdata, sitä enemmän minut vaiennettiin. Pohjimmiltaan kyse on identiteettiin, vallankäyttöön, toiseuteen, diasporaan ja liikkuvan kehon hallintaan liittyvistä kysymyksistä. Esityksen tila antaa minulle mahdollisuuden pysähtyä niiden äärelle ja työstää niitä – käsitellä ihmisten välisten kohtaamisten emotionaalisia, energeettisiä, henkisiä ja poliittisia ulottuvuuksia.

Toisessa ihmisessä on aina jotakin, mitä en voi täysin tavoittaa tai ymmärtää. Juuri tämä tietämättömyys pitää uteliaisuuteni elossa. Tämä jännite on läsnä luomisen tilassa, jossa sitä tutkitaan ja harjoitetaan. Toisen kohtaamiseen sisältyy yllätys; se ei koskaan ole sitä, mitä odotit. Myös esityksellinen ele toimii samalla tavoin. Siinä on jotakin kiehtovaa, että asettuu alttiiksi, muuttuu toisten silmien edessä eikä tiedä, mitä kukin kohtaaminen ja tilanne tuo tullessaan. Epäonnistua, kaatua, rakentaa uudelleen, jäädä välitilaan – vaativa yhteiskuntamme tarjoaa meille harvoin tilaa tällaiselle. Esitys voi sen yhä mahdollistaa.