Keskustelu Chen Amor Nadlerin & Kadence Luella Neillin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta local guest local ghost

Kun kerroitte minulle suunnitelmastanne luoda local guest local ghost, puhuitte melankoliasta ja ilosta, jota havaitsitte suomalaisissa karaokebaareissa. Voitteko kertoa tästä lisää?

Kun opiskelimme ensimmäistä vuottamme Taideyliopistossa, etsimme kumpikin tapoja laskeutua tänne, tuntea yhteyttä ja kuuluvuutta tähän paikkaan… ja yritimme selviytyä Suomen pimeästä ja kylmästä talvesta. Aloimme käydä karaokessa maanantai-iltaisin luentojen jälkeen, koska huomasimme, että TODELLA lujaa laulaminen auttoi meitä purkamaan höyryjä; se tarjosi eräänlaisen emotionaalisen katarsiksen, joka auttoi meitä jaksamaan loppuviikon. Ja usein baariin paikalle saapuessamme siellä oli vain yksi tai kaksi ihmistä, istumassa yksin, ehkä yhdellä heistä oli sanomalehti edessään… (Jotenkin karaokebaareissa on aina joku, joka istuu yksin ja lukee sanomalehteä? Meistä se oli erityisen koskettavaa, että tällaiset tilat voivat avata sellaisia todellisuksia, joita ei muualla enää näe niin usein…)

Joinakin iltoina voi siis kokea lähes käsin kosketeltavaa yksinäisyyttä, kun taas toisina iltoina baari on aivan täynnä, laulujono on tunnin mittainen ja ihmiset avautuvat, tanssivat, laulavat, nauravat ja huutavat tavoilla, joita emme olleet nähneet oikeastaan missään muualla täällä. Onko osittain kyse alkoholista? Luultavasti. Mutta uskomme, että kyse on muustakin, sillä jo esiintymisessä itsessään on jotain, mikä synnyttää kohotettua energiaa, ja karaoke todellakin on sarja ainutlaatuisia esityksiä. Tämä sai meidät todella innostumaan karaokesta ja tarkastelemaan sitä esitystutkimuksen näkökulmasta, sillä se on aika ikoninen ristiriitojen tila; karaokessa on mahdollisuus täydelliseen muutokseen äänen ja ruumiillisuuden kautta (noin neljän minuutin ajan), ja samalla – ketään ei kiinnosta. Mutta huomasimme, että vaikka ihmiset eivät kiinnitä sinuun mitään huomiota, kun avaat sydämesi ja sielusi, he kuitenkin aina taputtavat kappaleen lopussa. Suomalaiset ovat tässä mielessä todella huomioonottavaisia. Eli samalla kun tähän kokemukseen on juurtunut syvä tunne tuetuksi tulemisesta, olet täysin yhdentekevä.

Liikkeellä marraskuussa -festivaalin aikana esitys nähdään kahdesti karaokebaarissa ja kerran teatteritilassa. Miten nämä eri paikat vaikuttavat ajatteluunne teoksesta ja siihen liittyvistä valmisteluista?

On ollut erityisen kiinnostavaa kehittää esitystä paikkaan, jossa emme voi hallita melkein mitään. Puhuimme vastikään siitä, että tämä on vähän niin kuin paikkasidonnainen teos steroideilla, koska oikeasti, mitä jos saavumme paikalle, kaikkien valmistelujen ja asujen ja esitysscorejen ja odotusten kanssa… ja laulujono onkin jo valtava? Tämä on saanut meidät tutkimaan ja työskentelemään karaokebaarien performatiivisen laadun kanssa, vaikka emme laulaisi – miten katsomme? Miten olemme vuorovaikutuksessa tilan kanssa? Miten olemme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, tai miten emme? Miten luoda esitys monien muiden ihmisten esitysten lomassa?

Kun mietimme Stoassa tapahtuvaa esitystä, jossa meillä on vähän enemmän mahdollisuuksia muovata ja määritellä tilaa, meitä kiinnosti, miten ei-tietäminen, avautuva dramaturgia, joka on luonnollisesti läsnä karaokebaareissa, voi löytää tiensä tähän toiseen versioon esityksestä. Olemme keskittyneet paljon sellaisten olosuhteiden luomiseen, joissa emännöimme, liu’umme eri esiintyjäroolien välillä, juontajina, tarjoilijoina. Tämä jatkuva roolien vaihtuminen on karaokessa hyvin keskeistä, ja siksi olemme tarttuneet siihen yhtenä tapana lähestyä teosta. Molemmilla meillä on kokemusta pitkäkestoisista teoksista, mutta on jännittävä haaste sekä esiintyä että luoda esitystä itse, erityisesti Choreographic Conventionin kehyksessä. Mitä jos karaokebaarimme onkin tapahtuman virallinen baari? Ja sitten yhtäkkiä siitä tulee näyttämö nykytanssille. Meitä kiinnostaa, kuinka nopeasti tai hitaasti tila tai konteksti voi muuttua joksikin täysin muuksi…

Olette molemmat opiskelleet koreografiaa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Minua kiinnostaa tietää lisää omista taiteellista praktiikoistanne ja siitä, miten työstätte yhdessä tätä teosta.

Olemme jakaneet jo niin monia hienoja hetkiä! Työskentelimme yhdessä ensimmäisenä lukukautenamme toistemme ”soolojen” yhteydessä (erityisesti Chenin teoksessa, kun lauloimme yhdessä!) ja nyt, käytyämme läpi opinnot/viimeisen kolmen vuoden aikana, voimme todella nähdä, miten olemme molemmat muuttuneet ja kasvaneet tekijöinä, ja mitkä asiat ovat pysyneet samana. Taiteellisissa taustoissamme on monia yhteneväisyyksiä, mutta myös monia eriäväisyyksiä, joista molemmat ovat jollain tavalla vahvistuneet yhteistyössämme. Olemme hyvin prosessiorientoituneita tekijöitä siinä mielessä, että selvitämme, mitä olemme tekemässä työskentelyn kautta. Usein sisällytämme tilassa tapahtuvat asiat työhön – vahingot tai vitsit, tai todella tunteelliset hetket – ja sitten koitamme uudestaan, katsomme, mitä tapahtuu, ehkä lisäämme vielä jotain, ja niin edelleen. Ja sitten, olemme tooooodella riippuvaisia intuitiosta, ehkä enemmän kuin mistään muusta? Ja ehkä tämä on ollut erityistä, koska ehkä olemme valmistelleet vuosien varrella tätä hetkeä tavoilla, joita emme edes tajunneet! Olemme esiintyneet toistemme teoksissa, olemme myös olleet ulkopuolisena silmänä toistemme teoksissa, ja nyt kun todella sukellamme yhteiseen tekemiseen, kaikki yhdessä aiemmin kokemamme on läsnä.

Ja sitten vähän konkreettisemmalla tasolla, meillä molemmilla on erityiset haamuja käsittelevät praktiikkamme… (Chenin ”vierailu” -praktiikka, Kadence séance sédance -praktiikka) Luulen, että olemme molemmat hyvin tietoisia meitä seuraavista, tukevista, haastavista haamuista, jotka ovat tässä työssä läsnä. Tanssimme heidän kanssaan tässä tyhjässä orkesterissa*.

*(Karaoke tarkoittaa japaniksi ”tyhjä orkesteri”)