Keskustelu Iver Findlayn & Marit Sandsmarkin ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta broken (iteration III – for Helsinki)

Iver ja Marit, minua kiinnostaa kuulla, miten aloitatte uuden teoksen työstämisen.

Marit Sandsmark: Uudet teoksemme lähtevät usein liikkeelle joko ehdotuksista, jotka koostuvat erilaisista, moniin praktiikoihin ja ajatusjuonteisiin liittyvistä impulsseista, tai yhdestä pääaiheesta tai ideasta, jota aletaan purkaa osiin, ja joka muuttuu prosessin alkaessa monimutkaisemmaksi. Pyrimme antamaan eri praktiikoille saman painoarvon ja alamme kehittää esitysscoreja improvisoimalla ja luomalla elementtien välisiä vuoropuheluja. Intuitiivisuus, leikkisyys ja hetkessä tapahtuminen ovat tässä tärkeitä.

Iver Findlay: Se on joka kerta vähän erilaista, mutta viimeaikaisen iteraatiosarjan kohdalla lähtökohta on ollut erityinen. Halusimme työskennellä materiaalin tai materiaalien kanssa pidemmän aikaa ja antaa itsellemme mahdollisuuden työstää ja määritellä koreografisen, visuaalisen ja äänen risteyskohtaa. Halusimme myös tutkia ja avata sitä, miten minun ja Maritin taiteelliset praktiikat kehittyvät, liittyvät toisiinsa, rakentuvat toistensa varaan tai toimivat yhdessä. Ajattelen, että tämä ulottuu jollain tavalla myös RIMIn ja Flørlin kuratoriaalisen ja yhteisöllisen toiminnan ajatuksiin.
Ennen iteraatiosarjaa aloitimme vahvasta käsitteellisestä viitekehyksestä ja lähtöajatuksesta. Sitten puursimme improvisoiden tai työskennellen materiaalin ja taiteellisten tekojen – liikkeen, äänen, visuaalisuuden, valon ja niin edelleen – välisten suhteiden elävän sommittelun parissa yhä uudelleen, kunnes päädyimme johonkin. Tavallaan kulutimme mahdollisuudet (ja itsemme) loppuun.
Joitakin näistä lähtökohdista olivat mahdottomat tehtävät: miten hypnotisoida koko yleisö ryhmänä, miten luoda huoneen kokoinen unikone, jonka sisällä yleisö voisi olla, miten purkaa nykyhetkeen kohdistuvaa nostalgiaa tai todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa. Siis sellaista yleistä hölmöilyä, että aloitetaan jostakin, minkä tiedämme mahdottomaksi, mutta jonka uskomme synnyttävän viihdyttävän tai palkitsevan lopputuloksen. Palkitsevan meille, mutta lopulta myös eräänlaisessa alkemiassa yleisön kanssa, elävän sommittelun tai yhteenkuuluvuuden kautta.

Uusi projekti, jonka aloitimme juuri tänä kesänä, on uusi suunta ja yhdistelmä erilaisia lähestymistapoja. Hyödynsimme parin viikon liikkuvaa residenssiä Yhdysvaltojen länsiosissa luodaksemme ydintyöryhmälle yhteisen kokemuspohjan tutkimalla ”kuolleiden teiden” käsitettä. Tämä palaa myös joihinkin varhaisiin projekteihimme, joissa keräsimme ”kenttätutkimusten” kautta työstettävää materiaalia, joka liittyi temaattisesti tai maantieteellisesti maisemaan tai paikkaan. Siinäkin on kyse mahdottoman hyväksymisestä, työskentelystä kohti sanoin tavoittamatonta.

Luotte omia esityksiänne ja pyöritätte Stavangerissa RIMI SceneKunst -tilaa: tilaa omille teoksillenne, residenssipaikkaa ja myös esityspaikkaa. Järjestätte lisäksi vuosittaista Outpost Flørli -festivaalia Norjan vuonoilla ja kokoatte taiteilijoita esittämään ja jakamaan teoksiaan toisilleen ja yleisölle.
Näen kaiken tämän toiminnan syvästi toisiinsa kytkeytyneenä. Voisitteko kertoa, miten nämä asiat liittyvät teille yhteen ja mikä ajaa teitä toimimaan kaikilla näillä alueilla?

Iver: Joo, ajattelemme RIMIä ja Outpostia tavallaan taiteellisen työmme jatkeina ja tarpeellisena tapana luoda ajatustenvaihtoa ja kohtaamispaikkoja paikallisen ja laajemman yhteisömme välille. Yritämme suhtautua RIMIin ja Outpostiin kuin laajentuneisiin taiteellisiin projekteihin. Ne toimivat myös selviytymistaktiikkana ja kokeiluna, ja meillä on vahva halu sovittaa ne yhteen sen kanssa, miten ja missä haluamme tehdä työtämme ja millaisia yhteisöllisiä kokemuksia haluamme.

Kun kasvoin Amerikassa 1980-luvun alussa, käytössä oli terveysslogan ”olet mitä syöt”. Nyt tulkitsen sen niin, että ”työsi on sitä, missä sitä teet”. Jos työskentelet talossa, jota öljy-yhtiöt ja yrityskapitalistiset rakenteet sponsoroivat, sen täytyy jollain tavalla vaikuttaa myös taiteelliseen työhön.

Stavanger voi välillä tuntua tyhjiöltä. On helppo haluta perustaa ”etuvartio” New Yorkiin tai vaikkapa Osloon… Aivan toinen asia on luoda jotain, mitä ei ole olemassa, mutta mitä ajattelee tarvitsevansa ja mikä on välttämätöntä elinkelpoiselle yhteiskunnalle, Stavangerin kaltaiseen provinssikaupunkiin tai Flørlin kaltaiseen aavekylään.

Ja kun asuu Norjassa, Stavangerissa, yhden maailman uusrikkaimman maan uusrikkaassa osassa, ymmärtää, miten valtavia mahdollisuuksia ja potentiaalia järjestelmä voi tarjota. Koska sekä minä että Marit tulemme työväenluokkaisista taustoista, meille ei koskaan tuntunut luontevalta tai riittävältä vain tehdä taidetta.
Kulttuurikentän, erityisesti norjalaisen kulttuurikentän, omahyväisyyteen ja etuoikeuksiin liittyy melkein tietynlaista häpeää, samoin siihen ”hygge”- tai ”koselige”-kulttuurissa leviävään ajatukseen, että pitäisi tehdä enemmän töitä tai saavuttaa enemmän. Ja kun sitten kokee jonkin tarpeelliseksi tai huomaa jotain puuttuvan vallitsevasta kulttuurista, instituutioista tai yhteiskunnasta, syntyy vahva tarve luoda tuo tila ja jakaa tarjolla olevia mahdollisuuksia. Tuntuu, että on niin paljon muitakin mahdollisuuksia auttaa luomaan tilaa ja yhteisöä ja synnyttää vastavoima taideinstituutioiden hallitseville, mukautuville kapitalistisille näkemyksille. Norjalaisessa kontekstissa nämä instituutiot tuntuvat olevan olemassa ihmisten paapomista ja lapsellistamista varten tai lähinnä antaakseen kaikille lämpimiä, pehmeitä halauksia. Ja me rakastamme lämpimiä, pehmeitä halauksia ja huolenpitoa, mutta koemme myös tarvetta unelmoida, hakeutua toisten äänten ja kokemusten luo sekä toivottaa tervetulleeksi kritiikkiä ja keskustelua paremmasta paikasta kaikille ihmisille, niin kornilta kuin se saattaakin kuulostaa.

Marit: Meillä on tosiaan samanaikaisesti meneillään monia ajatuksia, toimintoja ja unelmia, ja niiden välillä tuntuu olevan symbioosi: ne ruokkivat ja inspiroivat toisiaan. Mutta joskus syntyy myös päinvastainen dominoefekti, jolloin kaikki tuntuu musertavalta ja herää kysymyksiä ja epäilyksiä aaltoina hyökyvän kuormituksen määrästä.
Työmme on yleisesti hyvin prosessilähtöistä, ja jotkin näistä aloitteista ovat lähteneet siitä, että olemme tarttuneet hetken tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ne yhdistävät ja hämärtävät henkilökohtaista elämäämme niin, että kaikesta tulee eräänlainen elämäntapa. Oma tarpeemme taiteilijoina löytää tila, jossa työ saisi kehittyä pidempään, oli tärkeä syy perustaa RIMI/IMIR SceneKunst. Näimme myös instituutioiden kulkevan vastakkaiseen suuntaan, lyhentävän studiojaksoja ja suhtautuvan taiteilijoihin tavoilla, jotka koimme ongelmallisiksi. Halu luoda tila, jossa voisimme tuntea olevamme vapaita, sai meidät luontevasti haluamaan jakaa sen muiden kanssa ja esittämään myös muiden taiteilijoiden töitä. Toiminnan lähtökohtina ovat keskustelut, yhteydet ja syvä kunnioitus ilmaisunvapautta kohtaan. Nämä ovat tärkeitä kannanottoja kaupungissa, jossa pääoma ja kaupankäynti on helppo sulattaa, mutta taidetta ei, ellei sitä kääritä johonkin toiseen, myytävään ja kulutettavaan pakettiin.

Flørlin festivaali taas alkoi samankaltaisesti. Ystävämme ja kollegamme oli asunut siellä viisitoista vuotta ja järjestänyt pienimuotoisempia esitystapaamisia. Hän piti tärkeänä, että luonnossa on läsnä myös taide, eikä siellä vain vaelleta ja katsella vuorten hämmästyttäviä maisemia. Kun hän kertoi suunnittelevansa muuttoa, meille tuli tarve jakaa tämä paikka muiden kanssa ja jatkaa hänen työtään taiteilijoiden tuomiseksi sinne esittämään teoksia ja viettämään aikaa yhdessä. Onnistuimme myös kunnostamaan joitakin studioita residenssikäyttöön.

Aloitimme siis jälleen jotakin, mikä tuntui luontevalta osalta matkaamme eikä ollut ensin paperilla suunniteltua. Tämä kertoo myös siitä, että prosessi ohjaa työtämme eikä niinkään päinvastoin. Emme halua pakottaa ajatuksia, vaan kasvaa ajatuksen mukana sen sijaan, että kasvaisimme sopimaan johonkin päälle asetettuun ideaan, joka tuottaa enemmän julkisivua kuin aitoa ja rehellistä lopputulosta.

Esityksenne ovat usein hybridejä, jotka sijoittuvat useiden taiteenlajien väliin. Ne luovat tilaa uneksimiselle ja yksinkertaisesti kokemuksen kanssa olemiselle ilman välitöntä tarvetta tulkita sitä. Voisitteko kertoa tästä lisää?

Marit: Esiintyjänä, kehona tilassa, minua vetää puoleensa monitulkintaisuus, jota syntyy liikkeen ja äänen, liikkeen ja materiaalin, lavastuksellisten elementtien ja muiden kehojen kohtaamisissa ja vuoropuheluissa. Teoksissa on usein kerroksia, jotka voivat puhutella tiettyjä ajatuksia, ja halu luoda tunne ja ymmärrys jonkinlaisesta teoksen sisäisestä logiikasta ilman, että sitä tarvitsisi tai voisi määritellä sanoin. Minulle työ on reaktio siihen matkaan, jonka koen maailmassa liikkuvana ihmisenä, kehon ja materiaalin välillä jatkuvasti tapahtuvaan neuvotteluun sekä maailmaan, joka koostuu monenlaisista, vaikeasti sanoitettavista tunteista.

Iver: Todellisen ajan ja tilan jakaminen ihmisten kanssa on suunnilleen arvokkainta, mitä voin juuri nyt kuvitella. Meitä kiinnostaa taiteenlajien välinen verenkierto, jonka kautta syntyy henkisiä, sanoin tavoittamattomia, aineettomia tiloja, jotka eivät voi olla olemassa yksinään. Ajattelen laajasti ottaen, että intersektionaalisuuden ja asioiden keskinäisten suhteiden tutkiminen ja niissä eläminen on myönteistä verrattuna ympärillämme tai muualla olevan yksipuolisiin esityksiin. Jollain tavalla siinä liikutaan pois puhtaudesta, individualismista ja perinteisestä.