Keskustelu Katerina Andreoun ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta SHOUT TWICE

Olette molemmat koreografeja ja luoneet omia teoksianne itsenäisesti. Molemmilla on vahva ja tunnistettava liikekieli. Tutustuitte vastikään ja aloititte yhteistyön. SHOUT TWICE on ensimmäinen yhdessä luomanne teos. Miten tapasitte ja miten idea tähän teokseen syntyi?

Molemmille hyvin tärkeä taiteilija ja ystävä Maud Blandel ehdotti, että tapaisimme. Tuolloin minä (Katerina) etsin esiintyjiä uuteen teokseeni, ensimmäiseen ryhmäteokseeni Bless This Messiin. Tapasimme ensimmäisen kerran studiossa, jossa tanssimme yhdessä nähdäksemme, voisiko tällainen yhteistyö toimia. Huomasimme heti, että tavassamme improvisoida ja kuvitella yhdessä tanssiessamme oli jotakin erityistä: se oli luontevaa ja soljuvaa. Voisimme sanoa, että kohtasimme täydellisesti. Tunsimme, että tällainen yhteys on harvinainen. Bless This Messin jälkeen halusin jatkaa ja tutkia syvemmin tätä molempien kokemaa yhteyttä. Ehdotin Mélissalle, että loisimme yhdessä dueton – paikan ja ajan, joka olisi vain meitä varten. Se olisi intiimi tila, jossa ei olisi roolien välistä hierarkiaa. Näin voisimme jatkaa kohtaamistamme, virittäytyä yhä paremmin toistemme taajuudelle ja, kuten molemmat sanoimme, vahvistaa toinen toistamme.

Yhteistyössä oli järkeä vain, jos olisimme molemmat teoksen tekijöitä – jos siis hyppäisimme yhdessä tuntemattomaan ja kantaisimme vastuun sekä jakaisimme ilon, joita yhteiseen työskentelyyn liittyy. Näin SHOUT TWICE sai alkunsa tästä harvinaisesta yhteydestä, joka tuntui sisältävän paljon potentiaalia sekä taiteellisille poluillemme että keskinäiselle suhteellemme.

Minua kiinnostaa teoksen kaksi voimakasta elementtiä: ääni ja sen luomisprosessi sekä päätös esiintyä pienellä lavalla, jota yleisö ympäröi kaikilta neljältä sivulta – niin, ettei teillä ole mahdollisuutta paeta heidän katseitaan.

Ääni on, voisi sanoa, esityksellisen liikevoimamme ensisijainen elementti, jopa sen perusta. Ääni on meille kehon jatke ja päinvastoin. Myös prosessin aikainen neuvottelumme ja vuoropuhelumme liittyivät vahvasti ääneen sekä sen mielikuvituksellisiin ja sensorisiin mahdollisuuksiin. Aloitimme kuvailemalla tarpeitamme ääninä. Käytämme usein esimerkkinä yhtä erityistä kohtausta elokuvasta Memoria, jossa Tilda Winston yrittää kuvailla ääniteknikolle voimakasta ääntä, jonka vain hän itse voi kuulla – kukaan muu ei kuule sitä. Tämä yritys kuvailla jotakin sisäistä ja intiimiä, tai jopa suodattunutta yhteisöllistä kokemusta, kosketti ja inspiroi meitä suuresti. Meistä huuto, niin korkeine kuin hyvin matalinekin taajuuksineen, tarjosi kiinnostavan alueen tutkittavaksi esityksellisesti, käsitteellisesti ja intuitiivisesti – ja ennen kaikkea ei-kirjaimellisella tasolla. Tutkimme musiikkia, äänen tuottamista, tanssia ja yhteistä olemistamme näyttämöllä erilaisina huutamisen muotoina, joita värittivät viha, ilo tai molemmat yhtä aikaa.

Huutoon liittyy myös emotionaalista suorasukaisuutta ja suoraa puhuttelua, jotka halusimme jotenkin säilyttää. Päätimme jo varhaisessa vaiheessa rakentaa esityksen eräänlaiseksi konsertiksi. Siinä kaikki ovat samassa tilassa: meidät voidaan nähdä, mutta välillä voimme myös kadota näkyvistä. Yleisö seisoo tilassa tunteakseen värähtelyn ja samalla kohdatakseen sen intiimiyden, jota tanssimme ja keskinäinen suhteemme kantavat mukanaan. Ajattelimme, että vahvistuminen voimaantumisen merkityksessä toteutuisi paremmin 360 asteen asetelmassa: meillä olisi pieni tila, jonka ottaisimme haltuumme, ja ympärillämme suurempi tila, jonka voisimme täyttää ja tartuttaa omalla energiallamme.

SHOUT TWICE -teoksessa huudosta tulee ilon, leikkisyyden ja resilienssin voima. Voitteko kertoa tästä lisää suhteessa siihen, miten koette maailman tänä päivänä?

Kuten sanoimme, huuto on meille työkalu, jota lähestyimme ja kuvittelimme eri tavoin, joskus mahdollisimman abstraktisti. Se ilmenee toiminnan ja reaktion kautta, tilanteesta ja sen luonteesta riippuen. SHOUT TWICE -teoksen huutojen taustalla on siis se, miten kehomme ja mielemme reagoivat tämänhetkiseen todellisuuteen. Käytämme huutoa kuitenkin myös luovuuden, leikin ja merkitysten löytämisen välineenä. Näin se toimii eräänlaisena paradigmana, saman kolikon kahtena puolena.

SHOUT TWICE on laajassa merkityksessä huutojemme kokoelma, jossa liikumme ilosta kipuun ja kivusta iloon. Teoksen dramaturgiaa ohjasivat koko prosessin ajan vahvasti leikkisyys ja sinnikkyys. Arvelemme, että juuri tämä väreilevä liike on meidän tapamme jatkaa tanssimista, jatkaa tekemistä ja ylipäätään jatkaa eteenpäin.