Keskustelu Tania El Khouryn & Basel Zaraan ja Kerstin Schrothin välillä teoksesta As Far As My Fingertips Take Me

Tania, As Far As My Fingertips Take Me on yhteistyö teoksessa esiintyvän Basel Zaraan kanssa. Miten te tapasitte ja mitkä olivat teoksen lähtökohdat?

Tapasimme Baselin kanssa Lontoossa Amnestyn järjestämässä solidaarisuustapahtumassa. Samalla, kun juttelimme ulkona, tajusimme, että asumme samalla kadulla Lontoossa ja sovimme kahvit seuraavalle aamulle. Meistä tuli ystävät.

Noin vuoden päästä LIFT-festivaali pyysi minulta teosehdotusta, joka liittyisi maastamuuttoon. Luin sähköpostin lentokoneessa ja sitten nukahdin. Unessani näin As Far As My Fingertips Take Me -teoksen alusta loppuun, myös sen osion, jossa Basel esiintyy. Kun heräsin, kirjasin idean nopeasti muistiin ja kerroin sen Baselille. Hän oli avoin.

Teimme teoksen nopeasti ja sulavasti. Teos luotiin alun perin yksittäiseen tapahtumaan Lontoossa, enkä edes ollut paikalla, kun se sai ensi-iltansa – olin taas lentokoneessa. Teokselle syntyi oma elämä, ja se vei Baselin paikkoihin, joista emme tienneet mitään, ja se käännettiin useille kielille.

Tania, tämä intiimi teos vie kokijansa äänestä ja kosketuksesta koostuvalle matkalle – se on poeettinen kokemus, joka käsittelee isoa ja haastavaa ongelmaa – kaikkialla Euroopassa lisääntyvää rajojen sulkemista sekä pakolaisten ja maahanmuuttajien käännyttämistä. Minua kiinnostaa kuulla, miten päädyit tähän teosformaattiin.

Olen opiskellut teatteria koko elämäni ja kaikilla tutkintotasoilla, myös tohtoriopinnoissani, mutta minulle pimeässä istuvien kasvottomien joukkojen viihdyttäminen on aina ollut haastava konsepti. Ensimmäisestä teoksestani lähtien, jonka loin hyvin nuorena aikuisena Beirutissa, olen työskennellyt interaktiivisuuden kanssa, ja tuonut esitykset suoraan yleisön syliin, sekä tuonut yleisön hyvin lähelle teosta.

En seurannut mitään tiettyä formaattia, genreä tai sääntöä, enkä oikein koskaan välittänyt normeista. Lopulta, kun muutin Lontooseen ja tutustuin esitystaiteeseen monialaisena, muotoa haastavana praktiikkana, aloin ajatella interaktiivisuutta ja intiimiyttä lähestymistapoina, joilla on poliittista potentiaalia esitystaiteessa.

Basel, olet esittänyt tämän teoksen – kahdenkeskinen kohtaaminen, joka esitetään yhdelle katsojalle kerrallaan – useissa maissa. Huomaatko eroja siinä, miten teos otetaan vastaan eri paikoissa?

Minusta ei ole tuntunut, että sijainti on vaikuttanut siihen, miten katsojat ovat vuorovaikutuksessa esityksen kanssa. Olen huomannut, ettei kyse ole niinkään esityspaikasta, vaan ennemmin siitä, miten katsojat reagoivat käsillään esitykseen.
Kosketus on mieletön tapa olla yhteydessä, se rikkoo muurin välillämme ja auttaa tuntemaan toisemme ja löytämään yhteyden.