Kylä ei ole kylä ilman kahvilaa
“Der Wirt ist sein bester Kunde”, on humoristinen saksankielinen sanonta, joka tarkoittaa, että baarinpitäjä on itsensä paras asiakas.
Ei riitä, että tiedän, kuinka tärkeää nykytanssi ja esittävät taiteet ylipäätään ovat ja minkälainen vaikutus esityksillä voi olla ihmisiin. Monelle alalla työskentelevälle tavallisia kysymyksiä tänä päivänä ovat: kuinka välittää tämä viesti potentiaaliselle yleisölle? Keitä ovat ne tuntemattomat yleisöt, joita emme vielä ole tavoittaneet, tai jotka ovat hävinneet teattereista – ja mistä heidät löytää?
Tähän liittyy läheisesti toinen kysymys: olemmeko me, esittävän taiteen ammattilaiset, itsemme parhaita asiakkaita? Ja jos vastaus on kyllä, onko tämä todella ongelmallista?
Kirjoitan omasta näkökulmastani henkilönä, joka kuratoi vuotuista kansainvälistä festivaalia eurooppalaisessa kontekstissa. Ajattelemme, että olemme ajan myötä rakentaneet vahvan yleisösuhteen. Teemme yhteistyötä teattereiden, kulttuurikeskusten, museoiden ja muiden esityspaikkojen kanssa, ja levittäydymme mahdollisimman laajasti eri puolille kaupunkia. Työskentely eri kaupunginosien välillä ei ole vain logistinen valinta, vaan periaate: haluamme tuoda festivaalin lähemmäs ihmisten arkea, kohdata heidät tutuissa ympäristöissä.
Tiedämme, että yleisössämme on opiskelijoita ja esittävän taiteen ammattilaisia, mutta tiedämme myös, että olemme tavoittaneet niin kutsuttua ”tavallista” tai ”laajempaa yleisöä” – joka koostuu taiteen ystävistä, ja joka vuosi uusista tulokkaista. Silti epävarmuus säilyy. Tulevatko he takaisin? Tiedämmekö todella, kenestä yleisömme koostuu – ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle?
Kun matkustan ja näen teoksia eri maissa, näen täysiä ja osittain tyhjiä katsomoita, festivaaleja, joiden tärkein yleisö koostuu ammattilaisista, mutta myös festivaaleja ja teattereita, jotka täyttyvät ”tavallisesta” yleisöstä. Kuulen keskusteluja yleisöistä, jotka katosivat pandemian jälkeen, hiljalleen vähenivät jo ennen sitä, eivätkä koskaan tulleet takaisin, varaavat lippunsa paljon myöhemmin kuin ennen, ostavat lipun, mutta eivät tule paikalle. Kuulen keskustelua yleisön tavoittamisesta ja osallistamishankkeista. Mutta kuulen myös teattereiden ja festivaalien uskollisista yleisöistä, jotka täyttävät katsomoita.
Miksi siis puhumme jälleen niin paljon ”yleisöstä”, laajemmasta ihmisjoukosta, joka ei tule omalta kentältämme? Yksi vastaus on ilmeinen. Elettyä kokemusta on vaikea mitata; lukuja ei. Kulttuuri-instituutiot toimivat tänä päivänä jatkuvan paineen alla kääntää työnsä tulokset luvuiksi – lipputulot, kävijämäärät, demografinen tavoittavuus. Ja koska useimmat julkiset taideinstituutiot Euroopassa saavat julkista rahoitusta, nousee väistämättä kysymys: kenelle tämä taide on tarkoitettu? Kuka hyötyy siitä – erityisesti yhteiskunnissa, joista on tullut entistä moninaisempia saman aikaisesti, kun valtiot vetäytyvät sosiaalisesta vastuustaan?
Nykytanssifestivaalit ja esityspaikat etsivät katsojia aiempaa aktiivisemmin myös siksi, että ihmisillä tänä päivänä on loputon määrä viihdykkeitä: suoratoistopalvelut, pelit, sosiaalinen media, ja niin edelleen. Esittävän taiteen toimijoilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin aktiivisesti perustella, miksi paikan päällä koettavat esitykset todella ovat merkityksellisiä.
Nyky-yhteiskunnat ovat kulttuurisesti yhä moninaisempia ja sosiaalisesti tiedostavampia. On paljon ihmisiä, jotka eivät enää samaistu perinteikkäisiin teoksiin tai narratiiveihin. Se yleisö, joka edelleen samaistuu, ikääntyy ja pienenee. Jos toimijat nojaavat vain tähän pitkään olemassa olleeseen yleisöön, ne kohtaavat hitaan hiipumisen.
Nuorten ihmisten, kulttuurisesti moninaisten yhteisöjen ja ensikävijöiden osallistaminen pakottaa instituutiot miettimään toimintaansa uudelleen – yhdistämään esittävät taiteet nykyajan elämän realiteetteihin – jotta taide ei marginalisoidu kokonaan.
Olen lisäksi pohtinut myös toista asiaa: saapuessani Helsinkiin vuonna 2020 ja aloittaessani työni Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla, kuulin toistuvasti – etenkin vanhemman sukupolven esittävän taiteen ammattilaisilta – että Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kaltaisten tapahtumien yleisö koostuu pääosin omasta ammattipiiristämme. Kyseenalaistan tämän sitkeästi ja toistuvasti esiin tulevan väitteen, kun näen esityspaikkojemme täyttyvän sekä tutuista että uusista kasvoista, ja kun luen yleisökyselyjemme tuloksia.
Ymmärrän toki, mistä tällainen ajattelu kumpuaa. Nykytanssi on perinteisesti ollut marginalisoitu taidemuoto ja monissa maissa se on edelleen kroonisesti alirahoitettua verrattuna nykyteatteriin, ja vieläkin selvemmin suhteessa klassiseen teatteriin tai tanssiin. En kuitenkaan pidä sitä viisaana tai kannustavana, että oman kenttämme sisällä toistamme tätä väitettä. Tällainen väite on helposti tulkittavissa niin, että nykytanssi ei ole merkityksellistä tai saavutettavaa ihmisille, jotka eivät jo tunne sitä – ajatus, jota jyrkästi vastustan. Näen, että meidän vastuullamme on rakentaa siltoja ja luoda saavutettavuutta – ja uskon vahvasti, että se, kuinka kutsumme ihmisiä mukaan, vaikuttaa siihen, tuntevatko he itsensä huomioiduiksi, tervetulleiksi ja osallisiksi.
Kysymys ei siis ole minulle se, onko paikalla yleisöä, vaan se, kuinka voimme rakentaa siltoja ja esittää sellaisia kutsuja, jotka todella tekevät tilamme avoimiksi ja toivottavat tervetulleeksi moninaisen yleisön, mahdollisimman suuren joukon ihmisiä, ottamaan osaa festivaalikokemukseen? Mitkä toimintatavat tekevät tällaisista kutsuista merkityksellisiä ja kestäviä? Nämä kysymykset ovat ohjanneet työtäni siitä lähtein, kun aloitin työni Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla ja ryhdyin pohtimaan festivaalia uudelleen – sen ohjelmistoa ja suhdetta katsojiin.
Yleisöillä ja katsojilla on merkitystä: sillä, keitä he ovat, millaisista taustoista he tulevat, miten he löysivät tiensä luoksemme. Sillä on merkitystä, kenen kanssa jaamme teatteritiloja ja kenen kanssa muodostamme väliaikaisen yhteisön festivaalin aikana.
Siksi vieraanvaraisuus on keskeinen ajatus Liikkeellä marraskuussa -festivaalille. Meille vieraanvaraisuus ei ole pelkästään logistinen tehtävä, vaan käytännön toimintatapa – sellainen, joka aktiivisesti rakentaa henkilökohtaisia ja sosiaalisia yhteyksiä festivaalin kontekstissa. Se tarkoittaa vastaanottajan ja vieraan suhteen uudelleen määrittämistä dynaamiseksi vuorovaikutukseksi taiteilijoiden, yleisöjen ja meidän järjestäjien välillä. Vieraanvaraisuudesta tulee tietoista toimintaa: miten toivotamme ihmiset tervetulleiksi ja miten kommunikoimme.
Yksi tärkeimmistä kysymyksistäni ja strategioistani moninaisempien yleisöjen tavoittamisessa on kysyä jatkuvasti: kenen tarinoita näyttämöllä kerrotaan, kuka niitä kertoo ja kenelle? Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, minkälaisia kehoja näyttämöllä nähdään. Miten voin luoda referenssejä ja tuoda festivaalin näyttämöille sellaisia roolimalleja, jotka voisivat tukea esimerkiksi koulussa rasismia kokevia nuoria?
Tapa, jolla kuratoin ohjelmistoa ja kehitän festivaalin keskusteluformaatteja, nousee suoraan näistä kysymyksistä: ne ohjaavat kuratoriaalista työtäni jatkuvasti.
Kutsujen esittäminen, keskustelun ylläpitäminen, on keskeistä festivaalin jokaisella osa-alueella. Se on olennainen ja näkyvä osa kaikkea toimintaamme, mutta myös siinä, kuinka olemme yhteydessä yleisöömme, esimerkiksi uutiskirjeidemme kautta. Pyrin esittämään kutsuja, joista näkyy, että välitämme yleisöstämme ja että odotan aidosti festivaalin kokemista yhdessä heidän kanssaan. Tämä lähestymistapa haastaa perinteistä hierarkiaa kuraattorin ja yleisön välillä. En ole kiinnostunut esittelemään ohjelmistoa etäältä ja tarkkailemaan, kuinka se otetaan vastaan. Sen sijaan olen innoissani ohjelmiston ja festivaalin kokemisesta yhdessä yleisön ja kollegojeni kanssa – aivan ensimmäistä kertaa, kuten kaikki muutkin. Kun valmistelen ohjelmistoa, ajattelen sitä kokonaisuutena. Kaikkien teosten näkeminen toistensa rinnalla on myös minulle ensimmäinen kerta ja kokemus. Joka vuosi astun festivaalille yhdessä yleisön kanssa uteliaana, ja samalla tietäen, että kaikki ei välttämättä mene juuri niin, kuin olin kuvitellut.
Festivaalin ydin piilee “juhlavuuden” (englanninkielessä festive) käsitteessä, siinä, että ihmiset ”kokoontuvat yhteen” jakamaan yhteisen kokemuksen. Siksi korostamme myös festivaalin sosiaalista ulottuvuutta.
Festivaalin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi, keskustelujen synnyttämiseksi, olen nimenomaan päättänyt kohdella jokaista esitystä ensi-iltana – ottaa huomioon sen, että katsomossa voi aina olla joku, joka tulee festivaalille ensimmäistä kertaa. Luovuimme festivaalilla perinteisestä, vain harvoille kutsuvieraille suunnatusta “ensi-iltamaljasta” ja korvasimme sen koko yleisölle avoimella After-Soupilla. Olemme tietoisesti valinneet keiton eleeksi, sillä alkoholin tarjoilu ei ole ongelmaton tapa kutsua ihmisiä yhteen.
Joten jokaisen esityksen jälkeen tarjoilemme keittoa kaikille halukkaille, esitämme kutsun jäädä hetkeksi, olla kiirehtimättä kotiin. Keitto luo tilan ihmisten yhteen tulemiselle: keskustelun aloittamiselle, ajatusten vaihtamiselle ja vuoropuhelulle. Aluksi kutsu jäädä hetkeksi ja jakaa keitto herätti yllättyneisyyttä ja epäröintiä (ja osassa ehkä edelleen). Mutta ajan mittaan siitä on tullut tärkeä osa festivaalia. Nykyään katsojat odottavat sitä, sisällyttävät sen suunnitelmiinsa, ja keskustelevat eri keitoista yhtä elävästi kuin esityksistä.
Yksi tärkeimmistä ohjelmaosioistamme on Soup Talks -keskustelusarja, joka koostuu rennoista keskusteluista töitään festivaalilla esittelevien taiteilijoiden kanssa. Jokaisen Soup Talks -keskustelun moderoi paikallisen kentän taiteilija tai dramaturgi, joka valitsee omien taiteellisten kiinnostustensa pohjalta, kenen kanssa hän haluaisi käydä keskustelua. Nämä 1,5 tuntia kestävät keskustelut käydään festivaalilla aina puolenpäivän aikaan. Keskusteluihin voi osallistua, tai paikalle voi tulla vain nauttimaan keitosta ja kuuntelemaan.
Jokaisessa Soup Talksissa näen, minkälainen vaikutus tällä tilalla voi olla: kuinka paljon ihmiset arvostavat, kun taiteilijat jakavat ajatuksiaan, kuinka merkityksellisiä keskustelut ovat, ja kuinka inspiroivilta ne tuntuvat. Keskustelut jatkuvat usein lämpiössä. Kutsutut taiteilijat korostavat, kuinka paljon he arvostavat Soup Talksien epämuodollisuutta – mahdollisuutta käydä keskustelua syvällisesti omasta työstään yli puolentoista tunnin ajan vuoropuhelussa paikallisen taiteilijan kanssa. Ajattelen, että tämä ei-hierarkkinen asetelma, otettu aika, yhdessä syömisen yksinkertaisuus, luovat erilaisen lähtökohdan keskustelulle.
Haluaisin myös palata tapaamme levittäytyä Helsingin eri kaupunginosiin. Koska meillä ei ole omaa näyttämöä, yhteistyö on toimintamme ytimessä. Sen sijaan, että vuokraisimme tiloja, pyrimme rakentamaan läheisiä, pitkäaikaisia suhteita yhteistyökumppaneihimme. Tuomme yleisömme partnereidemme tiloihin, ja partnerimme puolestaan korostavat festivaalia omille yleisöilleen – tämä on vastavuoroisuutta, joka vaatii aikaa, luottamusta ja sitoutumista.
Festivaalin levittäytyminen eri kaupunginosiin on myös keino pohtia sitä, keillä on pääsy taide- ja kulttuuritiloihin. Tuomalla ohjelmamme alueille, joilla ei ole teattereita, pyrimme tavoittamaan moninaisempaa yleisöä sekä madaltamaan osallistumisen kynnystä. Vaikka marraskuu Suomessa on kylmä, me sisällytämme tarkoituksella ohjelmistoon ulkona tapahtuvia ja paikkasidonnaisia teoksia – joihin on usein vapaa pääsy. Olemalla läsnä ja näkyvillä julkisissa tiloissa, toivomme tavoittavamme ihmisiä, jotka eivät välttämättä koe teatterissa käymistä tutuksi, ja luotamme siihen, että uteliaisuus voi syttyä myös odottamattoman kohtaamisen kautta.
Vuosina 2020–2022 teimme yhteistyötä koreografien Jared Gradingerin ja Angela Schubotin kanssa The Hut -projektissa, joka kehittyi kaksivuotisen työskentelyresidenssin puitteissa osana Liikkeellä marraskuussa -festivaalin toimintaa. Kesällä 2022 puisen mökin ensimmäiset osat – sen perusta (multa ja siemenet), osa seinistä ja vanha piano – asetettiin esitystilakumppanimme pihalle. Mökki jäi siihen odottamaan marraskuuta, ja siitä tuli osa alueen jokapäiväistä elämää. Koko kesän ja syksyn kukat kasvoivat sen sisällä. Kun The Hut viimeisteltiin lokakuun lopussa ja esitykset festivaalilla alkoivat, monet paikalliset asukkaat kertoivat, miten he olivat olleet vuorovaikutuksessa mökin ja pianon kanssa kesän aikana. Projekti oli elävä esimerkki siitä, miten pitkäkestoinen läsnäolo julkisessa tilassa voi synnyttää yhteyttä, uteliaisuutta ja jaetun omistajuuden tunnetta jo kauan ennen esityksen virallista alkua.
Kohtasin Pariisissa huomiota herättävän yleisötyöformaatin, jonka uskon olevan sovellettavissa myös esittäviin taiteisiin. Formaatti on toteutunut monen vuoden ajan Festival d’Automnen rinnalla. Joka vuosi useat koulut, lähes kaikenikäiset lapset ja nuoret, osallistuvat festivaalilla järjestettyihin näyttelyihin. Festivaalin aikana koululuokat vierailevat näyttelyissä oppaan kanssa, joka antaa jokaisella vierailulla lasten ja nuorten kertoa, mitä he näkevät.
Käynnin jälkeen oppilaat työskentelevät opettajansa kassa, luoden tai esittäen uudelleen kokemansa näyttelyn – tämä voi ottaa monenlaisia muotoja (käsityöt, esitys, tarinankerronta). Seuraavassa vaiheessa oppilaat välittävät toisten koulujen eri ikäisille oppilaille sen, mitä he ovat nähneet ja työstäneet. Opettajat rakastavat tätä ohjelmaa, ja niin rakastavat myös nuoret ja heidän vanhempansa. Kiinnostavaa tässä ohjelmassa mielestäni on oppilaille annettu toimijuus, nähtyjen näyttelyiden syvällinen työstäminen sekä jakaminen toisille. Mielestäni tämä luo läheisen yhteyden koettuun taiteeseen ja madaltaa kynnystä myös haastavampien teosten kokemiselle. Samalla se ruokkii nuorten mielikuvitusta ja luovuutta.
Uskon vahvasti siihen, että kiinnostusta taiteeseen ja kulttuuriin voidaan vahvistaa toimintamuodoilla, jotka osallistamisen ja mukaan ottamisen kautta puhuttelevat ihmisiä henkilökohtaisesti ja synnyttävät herkkyyttä taiteen kokemiselle. Toivottomana optimistina uskon myös syvästi näiden muotojen myötä kylvettyihin siemeniin, niiden vaikutuksiin, jotka voivat kantaa pitkälle.
Haluan nostaa esiin vielä yhden tärkeän näkökulman moninaisten yleisöjen tavoittamiseen liittyen. Hyvin harkittu lippujen hinnoittelupolitiikka, joka huomioi luokka- ja tuloerot, voi myös olla avainasemassa. Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla tarjoamme kohtuuhintaisia lippuja sekä festivaalipassin. Passilla voi nähdä lähes kaiken festivaalin ohjelmistosta edulliseen hintaan.
Ymmärrän paineen tuottaa lipputuloja, myös julkista rahoitusta saavissa instituutioissa. En kuitenkaan usko lippuhintojen taivaisiin nostamiseen tai kaupallisia tapahtumia järjestävien ja kertaluontoisia elämyksiä myyvien toimijoiden markkinointistrategioiden jäljittelemiseen. Väittäisin, ettei se ole paras tapa rakentaa vakaata ja sitoutunutta yleisöä, joka on innokas kokemaan ja seuraamaan festivaalin eri tapahtumia. Nähdäkseni ihmiset maksavat korkeita lippuhintoja tunnettujen nimien näkemisestä, ennalta arvattavista kokemuksista, ”pakko nähdä” ja ”pakko näyttäytyä” -tapahtumista – eivät tuntemattoman löytämisestä ja siihen tutustumisesta, tai kokemuksen jakamisesta yhdessä itselleen tuntemattomien yhteisöjen kanssa. Jotta ihmiset sitoutuisivat festivaaliin tai tapahtumapaikkaan, tarvitaan huolellista työtä, henkilökohtaista ja lämmintä kutsua, johdonmukaista ohjelmaa ja saavutettavia lippuhintoja, jotka antavat ihmisille mahdollisuuden tutkia.
Haluan palata takaisin kirjoituksen alkuun ja haastaa baarimetaforaa: ”Kylä ei ole kylä ilman kahvilaa. Mihin sinä kutsuisit ystävän tai tuntemattoman kahville juttelemaan?” Tämä elokuvasta kuulemani lause saa minut ajattelemaan nykymaailmaamme. Kokoontumis- ja kohtaamispaikkoja on yhä vähemmän länsimaisissa yhteiskunnissa. Elämme yhä persoonattomammissa yhteiskunnissa, joissa polarisaatio ja yksinäisyys yleistyvät. Missä toisilleen tuntemattomat ihmiset voivat kohdata tänä päivänä? Missä ihmiset voivat luoda yhteyksiä toisiinsa, jutella, keskustella ja tulla tunnistetuiksi ja nähdyiksi, ystävä- ja perhepiirien ulkopuolella? Missä ihmiset voivat pohdiskella ja ajatella yhdessä?
Ehkä tämän vuoksi yleisöön liittyvät kysymykset tuntuvat jälleen niin polttavilta. Ei siksi, että tarvitsisimme parempaa markkinointia, vaan siksi, että tarvitsemme enemmän kahviloita, enemmän keittoja, enemmän kokoontumis- ja oleskelupaikkoja. Enemmän syitä olla lähtemättä heti, kun valot syttyvät.
Kerstin Schroth, 12.02.2026