Tekijä: Tuuli Vahtola

Kylä ei ole kylä ilman kahvilaa

“Der Wirt ist sein bester Kunde”, on humoristinen saksankielinen sanonta, joka tarkoittaa, että baarinpitäjä on itsensä paras asiakas.

Ei riitä, että tiedän, kuinka tärkeää nykytanssi ja esittävät taiteet ylipäätään ovat ja minkälainen vaikutus esityksillä voi olla ihmisiin. Monelle alalla työskentelevälle tavallisia kysymyksiä tänä päivänä ovat: kuinka välittää tämä viesti potentiaaliselle yleisölle? Keitä ovat ne tuntemattomat yleisöt, joita emme vielä ole tavoittaneet, tai jotka ovat hävinneet teattereista – ja mistä heidät löytää?

Tähän liittyy läheisesti toinen kysymys: olemmeko me, esittävän taiteen ammattilaiset, itsemme parhaita asiakkaita? Ja jos vastaus on kyllä, onko tämä todella ongelmallista?

Kirjoitan omasta näkökulmastani henkilönä, joka kuratoi vuotuista kansainvälistä festivaalia eurooppalaisessa kontekstissa. Ajattelemme, että olemme ajan myötä rakentaneet vahvan yleisösuhteen. Teemme yhteistyötä teattereiden, kulttuurikeskusten, museoiden ja muiden esityspaikkojen kanssa, ja levittäydymme mahdollisimman laajasti eri puolille kaupunkia. Työskentely eri kaupunginosien välillä ei ole vain logistinen valinta, vaan periaate: haluamme tuoda festivaalin lähemmäs ihmisten arkea, kohdata heidät tutuissa ympäristöissä.

Tiedämme, että yleisössämme on opiskelijoita ja esittävän taiteen ammattilaisia, mutta tiedämme myös, että olemme tavoittaneet niin kutsuttua ”tavallista” tai ”laajempaa yleisöä” – joka koostuu taiteen ystävistä, ja joka vuosi uusista tulokkaista. Silti epävarmuus säilyy. Tulevatko he takaisin? Tiedämmekö todella, kenestä yleisömme koostuu – ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle?

Kun matkustan ja näen teoksia eri maissa, näen täysiä ja osittain tyhjiä katsomoita, festivaaleja, joiden tärkein yleisö koostuu ammattilaisista, mutta myös festivaaleja ja teattereita, jotka täyttyvät ”tavallisesta” yleisöstä. Kuulen keskusteluja yleisöistä, jotka katosivat pandemian jälkeen, hiljalleen vähenivät jo ennen sitä, eivätkä koskaan tulleet takaisin, varaavat lippunsa paljon myöhemmin kuin ennen, ostavat lipun, mutta eivät tule paikalle. Kuulen keskustelua yleisön tavoittamisesta ja osallistamishankkeista. Mutta kuulen myös teattereiden ja festivaalien uskollisista yleisöistä, jotka täyttävät katsomoita.

Miksi siis puhumme jälleen niin paljon ”yleisöstä”, laajemmasta ihmisjoukosta, joka ei tule omalta kentältämme? Yksi vastaus on ilmeinen. Elettyä kokemusta on vaikea mitata; lukuja ei. Kulttuuri-instituutiot toimivat tänä päivänä jatkuvan paineen alla kääntää työnsä tulokset luvuiksi – lipputulot, kävijämäärät, demografinen tavoittavuus. Ja koska useimmat julkiset taideinstituutiot Euroopassa saavat julkista rahoitusta, nousee väistämättä kysymys: kenelle tämä taide on tarkoitettu? Kuka hyötyy siitä – erityisesti yhteiskunnissa, joista on tullut entistä moninaisempia saman aikaisesti, kun valtiot vetäytyvät sosiaalisesta vastuustaan?

Nykytanssifestivaalit ja esityspaikat etsivät katsojia aiempaa aktiivisemmin myös siksi, että ihmisillä tänä päivänä on loputon määrä viihdykkeitä: suoratoistopalvelut, pelit, sosiaalinen media, ja niin edelleen. Esittävän taiteen toimijoilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin aktiivisesti perustella, miksi paikan päällä koettavat esitykset todella ovat merkityksellisiä.
Nyky-yhteiskunnat ovat kulttuurisesti yhä moninaisempia ja sosiaalisesti tiedostavampia. On paljon ihmisiä, jotka eivät enää samaistu perinteikkäisiin teoksiin tai narratiiveihin. Se yleisö, joka edelleen samaistuu, ikääntyy ja pienenee. Jos toimijat nojaavat vain tähän pitkään olemassa olleeseen yleisöön, ne kohtaavat hitaan hiipumisen.

Nuorten ihmisten, kulttuurisesti moninaisten yhteisöjen ja ensikävijöiden osallistaminen pakottaa instituutiot miettimään toimintaansa uudelleen – yhdistämään esittävät taiteet nykyajan elämän realiteetteihin – jotta taide ei marginalisoidu kokonaan.

Olen lisäksi pohtinut myös toista asiaa: saapuessani Helsinkiin vuonna 2020 ja aloittaessani työni Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla, kuulin toistuvasti – etenkin vanhemman sukupolven esittävän taiteen ammattilaisilta – että Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kaltaisten tapahtumien yleisö koostuu pääosin omasta ammattipiiristämme. Kyseenalaistan tämän sitkeästi ja toistuvasti esiin tulevan väitteen, kun näen esityspaikkojemme täyttyvän sekä tutuista että uusista kasvoista, ja kun luen yleisökyselyjemme tuloksia.

Ymmärrän toki, mistä tällainen ajattelu kumpuaa. Nykytanssi on perinteisesti ollut marginalisoitu taidemuoto ja monissa maissa se on edelleen kroonisesti alirahoitettua verrattuna nykyteatteriin, ja vieläkin selvemmin suhteessa klassiseen teatteriin tai tanssiin. En kuitenkaan pidä sitä viisaana tai kannustavana, että oman kenttämme sisällä toistamme tätä väitettä. Tällainen väite on helposti tulkittavissa niin, että nykytanssi ei ole merkityksellistä tai saavutettavaa ihmisille, jotka eivät jo tunne sitä – ajatus, jota jyrkästi vastustan. Näen, että meidän vastuullamme on rakentaa siltoja ja luoda saavutettavuutta – ja uskon vahvasti, että se, kuinka kutsumme ihmisiä mukaan, vaikuttaa siihen, tuntevatko he itsensä huomioiduiksi, tervetulleiksi ja osallisiksi.

Kysymys ei siis ole minulle se, onko paikalla yleisöä, vaan se, kuinka voimme rakentaa siltoja ja esittää sellaisia kutsuja, jotka todella tekevät tilamme avoimiksi ja toivottavat tervetulleeksi moninaisen yleisön, mahdollisimman suuren joukon ihmisiä, ottamaan osaa festivaalikokemukseen? Mitkä toimintatavat tekevät tällaisista kutsuista merkityksellisiä ja kestäviä? Nämä kysymykset ovat ohjanneet työtäni siitä lähtein, kun aloitin työni Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla ja ryhdyin pohtimaan festivaalia uudelleen – sen ohjelmistoa ja suhdetta katsojiin.

Yleisöillä ja katsojilla on merkitystä: sillä, keitä he ovat, millaisista taustoista he tulevat, miten he löysivät tiensä luoksemme. Sillä on merkitystä, kenen kanssa jaamme teatteritiloja ja kenen kanssa muodostamme väliaikaisen yhteisön festivaalin aikana.

Siksi vieraanvaraisuus on keskeinen ajatus Liikkeellä marraskuussa -festivaalille. Meille vieraanvaraisuus ei ole pelkästään logistinen tehtävä, vaan käytännön toimintatapa – sellainen, joka aktiivisesti rakentaa henkilökohtaisia ja sosiaalisia yhteyksiä festivaalin kontekstissa. Se tarkoittaa vastaanottajan ja vieraan suhteen uudelleen määrittämistä dynaamiseksi vuorovaikutukseksi taiteilijoiden, yleisöjen ja meidän järjestäjien välillä. Vieraanvaraisuudesta tulee tietoista toimintaa: miten toivotamme ihmiset tervetulleiksi ja miten kommunikoimme.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistäni ja strategioistani moninaisempien yleisöjen tavoittamisessa on kysyä jatkuvasti: kenen tarinoita näyttämöllä kerrotaan, kuka niitä kertoo ja kenelle? Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, minkälaisia kehoja näyttämöllä nähdään. Miten voin luoda referenssejä ja tuoda festivaalin näyttämöille sellaisia roolimalleja, jotka voisivat tukea esimerkiksi koulussa rasismia kokevia nuoria?
Tapa, jolla kuratoin ohjelmistoa ja kehitän festivaalin keskusteluformaatteja, nousee suoraan näistä kysymyksistä: ne ohjaavat kuratoriaalista työtäni jatkuvasti.

Kutsujen esittäminen, keskustelun ylläpitäminen, on keskeistä festivaalin jokaisella osa-alueella. Se on olennainen ja näkyvä osa kaikkea toimintaamme, mutta myös siinä, kuinka olemme yhteydessä yleisöömme, esimerkiksi uutiskirjeidemme kautta. Pyrin esittämään kutsuja, joista näkyy, että välitämme yleisöstämme ja että odotan aidosti festivaalin kokemista yhdessä heidän kanssaan. Tämä lähestymistapa haastaa perinteistä hierarkiaa kuraattorin ja yleisön välillä. En ole kiinnostunut esittelemään ohjelmistoa etäältä ja tarkkailemaan, kuinka se otetaan vastaan. Sen sijaan olen innoissani ohjelmiston ja festivaalin kokemisesta yhdessä yleisön ja kollegojeni kanssa – aivan ensimmäistä kertaa, kuten kaikki muutkin. Kun valmistelen ohjelmistoa, ajattelen sitä kokonaisuutena. Kaikkien teosten näkeminen toistensa rinnalla on myös minulle ensimmäinen kerta ja kokemus. Joka vuosi astun festivaalille yhdessä yleisön kanssa uteliaana, ja samalla tietäen, että kaikki ei välttämättä mene juuri niin, kuin olin kuvitellut.

Festivaalin ydin piilee “juhlavuuden” (englanninkielessä festive) käsitteessä, siinä, että ihmiset ”kokoontuvat yhteen” jakamaan yhteisen kokemuksen. Siksi korostamme myös festivaalin sosiaalista ulottuvuutta.

Festivaalin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi, keskustelujen synnyttämiseksi, olen nimenomaan päättänyt kohdella jokaista esitystä ensi-iltana – ottaa huomioon sen, että katsomossa voi aina olla joku, joka tulee festivaalille ensimmäistä kertaa. Luovuimme festivaalilla perinteisestä, vain harvoille kutsuvieraille suunnatusta “ensi-iltamaljasta” ja korvasimme sen koko yleisölle avoimella After-Soupilla. Olemme tietoisesti valinneet keiton eleeksi, sillä alkoholin tarjoilu ei ole ongelmaton tapa kutsua ihmisiä yhteen.
Joten jokaisen esityksen jälkeen tarjoilemme keittoa kaikille halukkaille, esitämme kutsun jäädä hetkeksi, olla kiirehtimättä kotiin. Keitto luo tilan ihmisten yhteen tulemiselle: keskustelun aloittamiselle, ajatusten vaihtamiselle ja vuoropuhelulle. Aluksi kutsu jäädä hetkeksi ja jakaa keitto herätti yllättyneisyyttä ja epäröintiä (ja osassa ehkä edelleen). Mutta ajan mittaan siitä on tullut tärkeä osa festivaalia. Nykyään katsojat odottavat sitä, sisällyttävät sen suunnitelmiinsa, ja keskustelevat eri keitoista yhtä elävästi kuin esityksistä.

Yksi tärkeimmistä ohjelmaosioistamme on Soup Talks -keskustelusarja, joka koostuu rennoista keskusteluista töitään festivaalilla esittelevien taiteilijoiden kanssa. Jokaisen Soup Talks -keskustelun moderoi paikallisen kentän taiteilija tai dramaturgi, joka valitsee omien taiteellisten kiinnostustensa pohjalta, kenen kanssa hän haluaisi käydä keskustelua. Nämä 1,5 tuntia kestävät keskustelut käydään festivaalilla aina puolenpäivän aikaan. Keskusteluihin voi osallistua, tai paikalle voi tulla vain nauttimaan keitosta ja kuuntelemaan.

Jokaisessa Soup Talksissa näen, minkälainen vaikutus tällä tilalla voi olla: kuinka paljon ihmiset arvostavat, kun taiteilijat jakavat ajatuksiaan, kuinka merkityksellisiä keskustelut ovat, ja kuinka inspiroivilta ne tuntuvat. Keskustelut jatkuvat usein lämpiössä. Kutsutut taiteilijat korostavat, kuinka paljon he arvostavat Soup Talksien epämuodollisuutta – mahdollisuutta käydä keskustelua syvällisesti omasta työstään yli puolentoista tunnin ajan vuoropuhelussa paikallisen taiteilijan kanssa. Ajattelen, että tämä ei-hierarkkinen asetelma, otettu aika, yhdessä syömisen yksinkertaisuus, luovat erilaisen lähtökohdan keskustelulle.

Haluaisin myös palata tapaamme levittäytyä Helsingin eri kaupunginosiin. Koska meillä ei ole omaa näyttämöä, yhteistyö on toimintamme ytimessä. Sen sijaan, että vuokraisimme tiloja, pyrimme rakentamaan läheisiä, pitkäaikaisia suhteita yhteistyökumppaneihimme. Tuomme yleisömme partnereidemme tiloihin, ja partnerimme puolestaan korostavat festivaalia omille yleisöilleen – tämä on vastavuoroisuutta, joka vaatii aikaa, luottamusta ja sitoutumista.

Festivaalin levittäytyminen eri kaupunginosiin on myös keino pohtia sitä, keillä on pääsy taide- ja kulttuuritiloihin. Tuomalla ohjelmamme alueille, joilla ei ole teattereita, pyrimme tavoittamaan moninaisempaa yleisöä sekä madaltamaan osallistumisen kynnystä. Vaikka marraskuu Suomessa on kylmä, me sisällytämme tarkoituksella ohjelmistoon ulkona tapahtuvia ja paikkasidonnaisia teoksia – joihin on usein vapaa pääsy. Olemalla läsnä ja näkyvillä julkisissa tiloissa, toivomme tavoittavamme ihmisiä, jotka eivät välttämättä koe teatterissa käymistä tutuksi, ja luotamme siihen, että uteliaisuus voi syttyä myös odottamattoman kohtaamisen kautta.

Uskon vahvasti siihen, että kiinnostusta taiteeseen ja kulttuuriin voidaan vahvistaa toimintamuodoilla, jotka osallistamisen ja mukaan ottamisen kautta puhuttelevat ihmisiä henkilökohtaisesti ja synnyttävät herkkyyttä taiteen kokemiselle. Toivottomana optimistina uskon myös syvästi näiden muotojen myötä kylvettyihin siemeniin, niiden vaikutuksiin, jotka voivat kantaa pitkälle.

Haluan nostaa esiin vielä yhden tärkeän näkökulman moninaisten yleisöjen tavoittamiseen liittyen. Hyvin harkittu lippujen hinnoittelupolitiikka, joka huomioi luokka- ja tuloerot, voi myös olla avainasemassa. Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla tarjoamme kohtuuhintaisia lippuja sekä festivaalipassin. Passilla voi nähdä lähes kaiken festivaalin ohjelmistosta edulliseen hintaan.

Ymmärrän paineen tuottaa lipputuloja, myös julkista rahoitusta saavissa instituutioissa. En kuitenkaan usko lippuhintojen taivaisiin nostamiseen tai kaupallisia tapahtumia järjestävien ja kertaluontoisia elämyksiä myyvien toimijoiden markkinointistrategioiden jäljittelemiseen. Väittäisin, ettei se ole paras tapa rakentaa vakaata ja sitoutunutta yleisöä, joka on innokas kokemaan ja seuraamaan festivaalin eri tapahtumia. Nähdäkseni ihmiset maksavat korkeita lippuhintoja tunnettujen nimien näkemisestä, ennalta arvattavista kokemuksista, ”pakko nähdä” ja ”pakko näyttäytyä” -tapahtumista – eivät tuntemattoman löytämisestä ja siihen tutustumisesta, tai kokemuksen jakamisesta yhdessä itselleen tuntemattomien yhteisöjen kanssa. Jotta ihmiset sitoutuisivat festivaaliin tai tapahtumapaikkaan, tarvitaan huolellista työtä, henkilökohtaista ja lämmintä kutsua, johdonmukaista ohjelmaa ja saavutettavia lippuhintoja, jotka antavat ihmisille mahdollisuuden tutkia.

Haluan palata takaisin kirjoituksen alkuun ja haastaa baarimetaforaa: ”Kylä ei ole kylä ilman kahvilaa. Mihin sinä kutsuisit ystävän tai tuntemattoman kahville juttelemaan?” Tämä elokuvasta kuulemani lause saa minut ajattelemaan nykymaailmaamme. Kokoontumis- ja kohtaamispaikkoja on yhä vähemmän länsimaisissa yhteiskunnissa. Elämme yhä persoonattomammissa yhteiskunnissa, joissa polarisaatio ja yksinäisyys yleistyvät. Missä toisilleen tuntemattomat ihmiset voivat kohdata tänä päivänä? Missä ihmiset voivat luoda yhteyksiä toisiinsa, jutella, keskustella ja tulla tunnistetuiksi ja nähdyiksi, ystävä- ja perhepiirien ulkopuolella? Missä ihmiset voivat pohdiskella ja ajatella yhdessä?

Ehkä tämän vuoksi yleisöön liittyvät kysymykset tuntuvat jälleen niin polttavilta. Ei siksi, että tarvitsisimme parempaa markkinointia, vaan siksi, että tarvitsemme enemmän kahviloita, enemmän keittoja, enemmän kokoontumis- ja oleskelupaikkoja. Enemmän syitä olla lähtemättä heti, kun valot syttyvät.

Kerstin Schroth, 12.02.2026

Teksti on alun perin kirjoitettu Dance Magazine -lehden numeroon 8/2026, jonka ovat julkaisseet Brain Store Project ja Nomad Dance – Bulgaria osana Life Long Burning – Futures Lost and Found -hanketta, jota rahoittaa EU:n Creative Europe -ohjelma.

Kuva: Petri Summanen

Viikko sitten saimme tietää, että Liikkeellä marraskuussa -festivaalin valtionavustusta leikattiin 10 % – kyllä, juuri tänä vuonna, festivaalivalmistelujen ollessa jo pitkällä. Samalla monivuotista avustustamme ei uusittu. Mitään selitystä ei annettu, keskustelua ei käyty, vaan päätös tuli yllättäen.

Jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevalle organisaatiolle tämä luo aukon, jota emme voi sivuuttaa – ja entistä suuremman epävarmuuden tulevaisuudesta. Tämä on enemmän kuin takaisku: monivuotisen avustuksen uusimatta jättäminen horjuttaa perustuksia, joiden varassa voimme suunnitella, tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja toteuttaa festivaalin joka vuosi. Kymmenen prosentin leikkaus tarkoittaa konkreettisesti sitä, että tämän vuoden ohjelmistossa on vähemmän kansainvälisiä teoksia. Ohjelmiston oli tarkoitus juhlia festivaalin 40-vuotisjuhlaa, mutta lahjan tai tunnustuksen sijaan saamme valtiolta rahoitusleikkauksen. Se tarkoittaa myös sitä, että joudumme tuottamaan pettymyksen taiteilijoille, joiden kanssa olemme jo sitoutuneet yhteistyöhön, sekä melkoista määrää ylimääräistä hallinnollista ja kuratointityötä.

Nämä leikkaukset paljastavat syvemmän rakenteellisen ongelman. Suomessa kulttuurialan kestävyyttä ja vakautta ei taata. Meidän odotetaan jatkuvasti toimivan spekulatiivisesti, vaikka kaikki tietävät, ettei syksyn kansainvälistä festivaalia voi kuratoida aloittamalla työ huhtikuussa. Keskustelut alkavat noin vuosi aikaisemmin. Kehittäminen vaatii aikaa, vakautta ja jatkuvuutta, ei äkillistä vetäytymistä.

Vuodesta 2020 lähtien Liikkeellä marraskuussa on kasvanut merkittävästi Koneen säätiön, Helsingin kaupungin ja valtion (aiemmin Taike, nykyisin Kuvi) tuella ja avoimessa vuoropuhelussa niiden kanssa. Tekemämme kehitystyö on saanut arvostusta ja tunnustusta, ja tarpeemme toiminnalliselle vakaudelle on ymmärretty. Vaikka kaupunki onkin jatkanut avointa vuoropuhelua ja ajantasaisia prosesseja – alustavat toiminta-avustuspäätökset tehdään jo joulukuussa seuraavaa vuotta varten, mikä antaa meille ainakin jonkin verran ennustettavuutta tulevan festivaalin suhteen – valtion aiemmin vilkas vuoropuhelu kanssamme on täysin vaiennut.

Liikkeellä marraskuussa ei ole yksityishanke.

Festivaali ei ole hauska tanssijuhla läheisille ystäville. Se on ammattimainen, kansainvälisesti verkostoitunut ja paikallisesti juurtunut nykytanssifestivaali, jonka monimuotoinen ja uskollinen yleisö odottaa innokkaasti ohjelman julkaisua ja lipunmyynnin käynnistymistä joka vuosi. Se on julkinen kulttuuripalvelu. Meillä on keskimäärin 3500 kävijää. Tarjoamme kulttuurikasvatusta, taidekokemuksia ja kohtaamispaikan helsinkiläisille, suomalaisille ja ulkomaalaisille. Luomme vuosittain työmahdollisuuksia noin 85 taiteilijalle ja taidealan ammattilaiselle, edistämme kansainvälistä vaihtoa ja vahvistamme Helsingin asemaa elinvoimaisena kulttuurikohteena.

Tätä ei voida toteuttaa muutamassa kuukaudessa. Se vaatii jatkuvaa kehitystyötä ja vuosien strategista ajattelua sekä luottamukseen ja vuoropuheluun perustuvan verkoston rakentamista kumppaniorganisaatioiden, kollegoiden, taiteilijoiden ja ryhmien kesken. Se edellyttää myös jatkuvaa yleisötyötä ja yleisön sitouttamista. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos festivaalilla on resursseja kehittää toimintaansa pitkäjänteisesti. Kun tae rahoituksen jatkuvuudesta ja vakaudesta katoaa, joudumme aloittamaan joka vuosi alusta.

Suomen hallituksen kulttuuripoliittisessa selonteossa, jossa hahmotellaan pitkän aikavälin tavoitteet ja toimintasuunnitelma 2040-luvulle asti, mainitaan neljä tavoitetta:

1. Kulttuuri on muutosvoima.
2. Kulttuurin tekijät ja sisällöt ovat avainasemassa.
3. Kulttuuri on jokaisenoikeus.
4. Kansainvälinen vaikuttavuus syntyy kulttuurista.

Jos ymmärrämme tämän oikein ja otamme nämä neljä kohtaa kirjaimellisesti, valtio pitää kulttuuria ja taiteilijoiden työtä välttämättömänä yhteiskunnan kehitykselle ja edistykselle. Kulttuuria ei pidetä pelkästään viihteenä tai perinteenä, vaan yhteiskunnallisen vaikutuksen tekijänä. Taiteen tukeminen tuottaa uusia ideoita, vahvistaa yhteisöjä ja muokkaa julkista keskustelua. Myös saavutettavuutta ja osallisuutta korostetaan: jokaisella tulisi olla mahdollisuus kulttuuriin ja taiteeseen osallistumiseen, taustasta riippumatta. Ja lopuksi, valtion tavoitteena on jakaa Suomen kulttuuria kansainvälisesti ja tehdä siitä vaikuttavaa myös rajojemme ulkopuolella.

Tätä lukiessa on yhä vaikeampi ymmärtää niitä rahoitusleikkauksia, joita nyt kohtaamme, sekä sitä olemassaolon kriisiä ja epävakautta, jota monivuotisen tuen lakkauttaminen aiheuttaa. Valtion toiminta-avustuksella on merkittävä vaikutus Liikkeellä marraskuussa -festivaalin toimintaan ja kuratointikäytäntöihin. Pyrkimyksemme rakentaa ja ylläpitää kestäviä kohtaamisia taiteessa ja taiteen kautta – niin esittelemiemme taiteilijoiden, paikallisen esittävän taiteen kentän kuin yleisönkin kannalta – on jyrkässä ristiriidassa vakaan rahoituksen puuttumisen kanssa. Teemme arvopohjaista työtä, joka on muovannut sitä, miten festivaali koetaan ja otetaan vastaan Helsingin ja koko Euroopan nykytanssin ekosysteemissä. Nykyiset rahoitusleikkaukset ovat juuri päinvastaista kuin ne tavoitteet, jotka on määritetty hallituksen kulttuuristrategiassa.

Onko tämä vain meidän taistelumme? Miten valtio, joka tunnustaa taiteen ja kulttuurin merkityksen, voi jättää Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kaltaisia toimijoita ilman riittävää tukea eikä huolehdi aktiivisesti sellaisen ekosysteemin vakaudesta, jossa kulttuuriorganisaatiot elävät rinnakkain, ruokkivat ja täydentävät toisiaan erilaisissa rooleissa, eri lähestymistavoilla ja vastuilla, ja jotka lopulta palvelevat monimuotoista nyky-yhteiskuntaa moninaisine tarpeineen ja mieltymyksineen?

Kenen taistelua me käymme?

Koska tämä ei ole ainoastaan meidän kamppailumme.

Se koskee jokaista Liikkeellä marraskuussa -festivaalin osallistujaa ja katsojaa.

Jokaista luovaa taiteilijaa.

Jokaista organisaatiota ja instituutiota, joka on osa Suomen ja Euroopan kulttuuriekosysteemiä ja välittää siitä.

Ja viime kädessä se koskee tätä kaupunkia ja tätä maata, jotka päättävät millaisen kulttuurisen tulevaisuuden ne haluavat.

Kerstin Schroth & Isabel González

Kuva/graafinen suunnittelu: Jaakko Pietiläinen

Ravel-verkkojulkaisu oli mukana tämän vuoden Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla. Yhteistyössä kolme taiteilijaa kutsuttiin kirjoittamaan suhteessa yhteen tai useampaan teokseen, tai jäljittämään festivaalilla syntyneiden yhteyksien jälkiä. Näin syntyi neljä kaunista tekstiä: Chen Amor Nadlerin pohdintoja festivaalikokemuksesta, Kaarne Fredrikssonin kirjoittama arvio Cherish Menzon teoksesta FRANK ja Ella Skoikan arviot Adam Kinnerin & Christopher Willesin MANUAL -teoksesta sekä Heli Keskikallion Ordinary Matters -teoksesta.
Löydät arviot täältä.

Ravel on taiteilija Amalia Kasakoven aloittama koreografisten arvioiden verkkojulkaisu.

Ravel on saanut alkunsa toiveesta kokoontua teoksista kirjoittamisen äärelle tanssin ja koreografian kentällä, tapana kulkea teosten ja niiden tekijöiden matkassa. Projekti tarkastelee kritiikin kirjoittamiseen juuttuneita arvioinnin ja arvottamisen traditioita. Samalla projekti ymmärtää arvion kirjoittamisen taiteellisena – tai koreografisena – formaattina itsessään. Ravel jäljittää, seuraa ja tulee lähelle tanssin rinnalla tapahtuvia kielellistämisen prosesseja. Se syventyy miettimään, mitä tanssin rinnalla kirjoittamisen ele voi sisältää tai tuoda näkyväksi, ja kuinka kirjoittaminen voi venyttää ajattelua, jonka teos on jo aloittanut.

Sana ”ravel” on kontronyymi, eli se pitää aina sisällään kaksi vastakkaista merkitystä: kutoa yhteen tai purkaa, sotkea tai avautua, purkautua, kietoutua, selvittää, hämmentää, monimutkaistaa, kasaantua ja solmiutua. Tämän voi ymmärtää Ravelin lähtökohtana: alusta, joka kulkee teoksen matkassa, seuraa sitä, läpiajattelee ja on mukana teoksessa ja/tai sen prosessissa. Julkaisu on ylistys sille, miten olemme koreografisen työn rinnalla ja sen kanssa.

Koreografiset arviot, tai arviot koreografiasta, voivat olla muodoltaan kirjeitä, runoja, reseptejä, fanifiktioita, novelleja, scoreja, fantasiaa, satuja, alaviitteitä, epilogeja, esseitä, maljapuheita, karttoja, äänimuistioita ja kaikkea muuta!

Tällä erää Ravel kutsuu kolme tanssin ja koreografian alalla toimivaa henkilöä kirjoittamaan vastauksena tiettyyn teokseen ja/tai sen prosesseihin. Tavoitteena on, että kuratoriaalinen prosessi ottaa monenlaisia muotoja, ottaa mukaan toisia, herättää kysymyksiä, aaltoilee ja asettuu jatkuvasti yhdessä ajattelemisen prosesseihin. Projektin toiveena on kytkeytyä ja tehdä yhteistyötä monien esityspaikkojen, festivaalien ja tapahtumien kanssa!

Ravelin on aloittanut Amalia Kasakove, Helsingissä toimiva taiteilija, joka työskentelee koreografian, tekstuaalisten praktiikoiden ja kuratoriaalisten projektien välimaastossa.

Ravel kotisivu