Tekijä: Tuuli Vahtola

Mother Tongue on soolo kielestäni. Ongelmainen kieli, jossa sekoittuvat selviytymisen tarve ja katoamisen pelko.

Mother Tongue on ääneni ja sen kaiun välinen duetto. Ääni, joka ei anna periksi.

Mother Tongue on väliin asettuva olento. Fiktio, joka vaalii moninaisuutta ja muutosta olemassaolon voimana.

Lucía García Pullésin lähtökohta on, että identiteetti on henkilökohtaisten kokemusten muovaamia intiimejä narratiiveja, joita normatiivisuuden yliote pyrkii peittämään alleen. Omasta kuvitteellisesta, fiktiivisestä ja herkästä arkeologiastaan käsin García Pullés työskentelee äänenkäytöllisten ja kehollisten eleiden kanssa toisteisesti ja hellittämättä, ja kysyy: ”Kuinka voin antaa tilaa minussa asuville erilaisuuksille?” Mother Tongue käsittää kehon palimpsestina, dynaamisista, virtaavista, toisiaan kyseenalaistavista, tuhoavista ja vahvistavista narratiiveista koostuvana käsikirjoituksena, ja yrittää kaivautua kehon erilaisiin ajallisiin ja maantieteellisiin kerrostumiin. Näin teos tarkastelee kehoa elävänä arkistona, aktiivisena ja ylitsevuotavana muistina.

Mother Tongue kumpuaa feministisen mielenosoituksen muistosta, nykyhetkestä maahanmuuton kokemuksena sekä kaipuusta tulevaisuuteen, jossa voimme asuttaa reunoja. Henkilökohtaisen muistin, nykyhetken ja kuuntelulle avoimen tulevaisuuden yhdistävä teos kysyy, mitkä muodot ja äänet tulevat kuulluiksi.

Lucía García Pullés asuu Pariisissa, jossa hän toimii tanssijana ja koreografina. Hän näkee työnsä tanssin parissa leikkikenttänä selviytymisen kannalta olennaisten kuvitelmien ja narratiivien muodostamiselle. Hänen työssään teatterin elementit, äänitaide ja runollisuus ovat vuoropuhelussa, ja keho – tanssi – on aina läpileikkaava elementti. Häntä kiinnostavat identiteetin ja kollektiivisen muistin käsitteet, sekä kuvitteellisia identiteettejä rakentavat fiktiiviset kertomukset. Kehollisuus, jonka kanssa hän työskentelee, pyrkii monistamaan tällaisia olemisen tapoja näyttämöllä. García Pullésilla on koreografian ja komposition tutkinto Buenos Airesin Universidad Nacional de las Artesista (2013). Hän on yksi La Montón -kollektiivin (2013–2018) perustajista ja johtajista. Esiintyjänä hän on hiljattain työskennellyt koreografien Mathilde Monnierin ja Volmis Cordeiron kanssa sekä opettajana Marcela Santander Corvalánin kanssa. Tutkijana ja tekijänä hän on saanut apurahoja tanssin ja esittävän taiteen ohjelmiin Uruguayssa, Argentiinassa ja Ranskassa. Hän on kehittänyt Re.Verb-tutkimustaan, jota on esitetty Uruguayssa Festival Solos al Mediodíassa (2021) ja Festival Artdanthéssa Théâtre de Vanvesissa (2022).

Adam Kinner ja Christopher Willes ovat luoneet yhdelle osallistujalle kerrallaan esitettävän teoksen, joka muuttaa kirjastotilan aistilliseksi kohtaamistilaksi ja tarkentuneen havainnon ympäristöksi. MANUAL, joka tapahtuu Itäkeskuksen kirjaston kätköissä aukioloaikojen puitteissa, kutsuu osallistujat paikalle ohjeiden mukaisesti tapaamaan vieraan ennalta sovitussa paikassa. Tästä seuraa sarja hienovaraisia tapahtumia, kirjoitettujen muistilappujen ja kuulokkeista kuultavan immersiivisen ääniraidan seuraamista. Osallistuja ja esiintyjä kulkevat kirjaston läpi ja kuuntelevat yhdessä. He katsovat kirjoja ja lukevat toisilleen. Kirjastosta löytyvät äänet ja kuvat yhdistyvät ja sekoittuvat. Ja kun teos etenee, tapahtumat muodostavat eräänlaisen hidastamisen käsikirjan.

Kirjaston arkeen sulautuva MANUAL tarkastelee kuuntelemisen ja toisen kanssa lukemisen intiimiyttä julkisessa tilassa. Huolellisesti ohjattu osallistumiskokemus kutsuu katsojia lähestymään kirjastoa syvän aistihavainnon paikkana ja pohtimaan jaetun huomion sosiaalisia ja teknologisia ulottuvuuksia.

Adam Kinner ja Christopher Willes ohjaavat työpajan, jonka Tanssille ry järjestää 8.11. osana Focus on the Local Landscape -ohjelmaa. Tutustu työpajaan täällä.

Adam Kinner ja Christopher Willes luovat teoksia, jotka tarkastelevat aistitietoisuuden epätavallisia tiloja. Heidän työnsä sijoittuu usein julkisiin tiloihin ja ammentaa kiinnostuksesta immersiiviseen ääneen, kuuntelemiseen, yleisönäkökulmaan ja osallistavan taiteen mahdollisuuksiin. MANUAL on toteutettu yhteistyössä montrealilaisen tanssitaiteilijan Hanna Sybille Müllerin kanssa.

Kaupunkidyke Rébecca Chaillon ja maalaislesbo Sandra Calderan ovat elämänkumppaneita niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. Heidän iloinen ja intiimi teoksensa La Gouineraie purkaa, hajottaa ja analysoi perheen muodostamisen merkityksiä ja kutsuu katsojat osaksi heidän rakenteilla olevaa kotiaan. Samalla, kun Sandra yrittää kuumeisesti rakentaa mahdollisimman monta romupuista pientä kotia, city girl Rébecca tulee antamaan maaseudulle mahdollisuuden. Rakennusmateriaalien ympäröimänä, tapettien ja muiden jokapäiväisten esineiden kanssa painien he etsivät kumpikin omaa paikkaansa uudessa perheessään ja kodissaan.

Juhlan, yksinäisyyden, fantasioiden ja epäonnistumisen hetket limittyvät tässä riemukkaassa ja herkässä teoksessa, kun Chaillon ja Calderan yrittävät eri tavoin muodostaa täydellistä perhettä. Vuorotellen he kysyvät toisiltaan kysymyksiä peritystä, keksitystä ja valitusta perheestä. He kysyvät: minkälaisia tapoja perheen muodostamiseen on olemassa, kun toinen on valkoinen, asuu entisen kumppaninsa ja heidän yhteisten lasten, sekä exän uuden perheen kanssa, ja toinen on musta, kaupunkilainen, ja viettää enemmän aikaa teattereissa ja matkoilla kuin omassa kodissaan? Tarjoamatta varsinaisia vastauksia näihin kysymyksiin he rohkaisevat yleisöä osallistumaan meneillään olevaan tutkiskeluun.

He inspiroituvat televisiosarjojen kulttuurista ja nauttivat perinteisten, valkoisten, heteronormatiivisten perhemallien hämmentämisestä. Kujeillen he tapailevat katolilaisen Pyhän Perheen kuvastoa, ja samalla tuovat näyttämölle heidän elämäänsä muistuttavan suuren sekamelskan. Monia kausia kattavan draamasarjan tavoin tämä esitys voi saada uusia käänteitä minä hetkenä hyvänsä.

Rébecca Chaillonin teos Whitewashing teki vahvan vaikutuksen Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla Caisassa vuonna 2024.

Rébecca Chaillon ohjaa työpajan, jonka Tanssille ry järjestää 10.11. osana Focus on the Local Landscape -ohjelmaa. Tutustu työpajaan täällä.

Sandra Calderan on kirjoittanut runoutta vuosien ajan – runoja, jotka ovat tarkoitettu lausutuksi, kuulluksi ja koetuksi. Näyttelijänä ja ohjaajana hän ymmärtää runollisen kirjoittamisensa live-esitystä vaativana fyysisenä, ruumiillisena omistautumisena. Näyttämöllä hänen runonsa tulevat täysiin voimiinsa. Vuonna 2013 Calderan perusti La Compagnie des Hauts Parleurs -teatteriryhmän. Hän tuotti ensimmäisen teoksensa, l’Envol (mykkäteatteri ja klassisen musiikin trio), ja toisen teoksensa vuonna 2021, Just Us (runo, tanssi ja performanssi), joka sai ensi-iltansa Scène Nationale d’Orléans -teatterissa. Kevyempää versiota, Just Us, Poèmes à Cracher (runo/musiikkiduo), esitetään yhä. Hänen työnsä on sitoutunutta ja poliittista, väsymätöntä unohdettujen, haavoittuneiden ja loisteliaiden elämien esiinjäljittämistä, ja runous on sen sydämessä. Vuonna 2023 hän toteutti nuorelle yleisölle suunnatun teoksen, jota inspiroi Jacques Prévertin lastenkirja L’Opéra de la Lune: Défile!

La Compagnie des Hauts Parleursin puitteissa hän tekee yhteistyötä kirjastojen ja teattereiden kanssa ja osallistuu myös kouluissa toteutettaviin kulttuurihankkeisiin.

Sandra Calderan on tehnyt useiden vuosien ajan yhteistyötä Cirque Queerin kanssa kirjailijana ja ohjaajana, Compagnie Monstran ja Lucía Soton, Compagnie Eranosin ja Flor Paichardin, Lou Trotignonin sekä Rébecca Chaillonin ja Compagnie Dans Le Ventre -ryhmän kanssa.

Rébecca Chaillon on ohjaaja, kirjailija, esiintyjä, RER Q -kollektiivin jäsen ja skorpioni, nouseva härkä. Aktivismi, väittelyt ja näyttämöllä alastomana esiintyminen ovat hänen toinen luontonsa. Hänen taiteellinen työnsä keskittyy teatteriin, esitystaiteeseen ja runouteen, ja tutkii valtaan perustuvia suhteita ja syrjinnän torjuntaan tähtäävää kamppailua. Työssään hän rakastaa käsitellä kehoissa vaikuttavia haluja ja väkivaltaisuuksia – ja tuoda siihen suuren määrän rakkautta, huumoria ja ruokaa.

Compagnie Dans le ventre -ryhmä, jonka hän perusti vuonna 2006, pyrkii toimimaan alustana vähemmistöidentiteettien yhteiskunnallisen aseman taiteelliselle tutkimiselle. Persoonallisella kirjoitustyylillään hän on käsitellyt teemoja, jotka ovat samanaikaisesti sekä intiimejä että poliittisia, ja luonut erilaisia teoksia, kuten: L’Estomac dans la peau (2011), bulimiaa käsittelevä sooloteos; Où la chèvre est attachée, il faut qu’elle broute (2018), urheilullinen ja taiteellinen teos, joka tutkii syrjintää naisten jalkapallon kautta; Carte noire nommée désir (2021), performatiivinen teos mustien naisten halun rakentumisesta; Plutôt vomir que faillir (2022), teos murrosiästä, joka kyseenalaistaa aikuisten luoman ja heitä varten tehdyn maailman.

Rébecca Chaillon toimii Théâtre national de Bordeaux en Aquitaine ja Théâtre Public Montreuil -teattereiden residenssitaiteilijana sekä yhteistyötaiteilijana Théâtre Sorano – Scène conventionnée -teatterissa Toulousessa.

Häntä edustaa L’Arche teatteritoimisto, joka on julkaissut hänen kokoelmateoksensa Boudin Biguine Best of Banane (2023), sekä kollektiiviset kokoelmat Décolonisons les Arts (2018) ja Lettres aux jeunes poétesses (2021).

Quattro Stagioni on tanssitaiteilija Elina Pirisen, teatteritaiteilija Tom Rejströmin ja tanssitaiteilija Jenni-Elina von Baghin leipoma neliosainen näyttämötaidepizza. Siinä kohtaavat ilmeikkäät ja vivahteikkaat maut, vuodenaikojen kiperät tunnelmat, pastoraalifarssi, sukulaisuus- ja luontosuhteet, uusklassismi ja vanha modernismi, brutaali sävellys, poskettomat karaktäärisyydet, vuolas puhe ja ankarat asenteet, suuri kaunis tanssi, henkilö nimeltä Kevät, neliosaisuuden rytmi ja dislokaatio, Mummin ja Ukin tyhjät taskut, kesäinen tuuli ja ekspression työ.

Teoksen tekijät signeeraavat kukin palan pitsaa ja sekoittelevat mielivaltaisesti luovia visioitaan vivaldiaaniseen kiertoon. Luomisen tuska auttaa maailmasta johtuvaan tuskaan. Yksi vuodenaika kuuluu myös 14-vuotiaalle Olavi von Baghille ja hänen näylleen. Kun nämä neljä taiteilijaa kokoavat ajatuksensa, tietotaitonsa, visionsa, kokemuksensa, käytäntönsä ja politiikkansa, ja kun syvästi limittyneet taiteelliset virtaukset ja kemiat yhdistyvät topografiseen kvartettinäkökulmaan, syntyy uudenlainen mahdoton mutaatio. Bragen arkisessa ja ylevässä juhlasalissa elää yhteinen vuodenaikoihin liittyvä unelma, eli jokaiselle jotakin, eikä mitään kenellekään.

Tämä teos on osa Focus on the Local Landscape – Paikallisjälkiä -ohjelmaa Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kehyksessä.

Elina Pirisen taiteellinen praktiikka ja kieli syntyy nykykoreografian ja -tanssin, taiderockmusiikin tekemisen, poeettisen kirjoittamisen sekä feministisen taidepedagogian rakkaudesta. Yhdessä teoksiinsa kutsuttujen taiteilijatovereidensa kanssa hän etsii inhimillisten, eläimellisten ja aineellisten luontojen maagisia ja intensiivisiä voimia – ruumiinavauksia ja fantasmaattisia ilmiasuja esitajuisiin, seksuaalisiin, tunteellis-älykkäisiin, hirveisiin ja elinvoimaisiin tunnelmiin. Hän puhuu luovan libidiaanisen, primäärisen ja maternaalisen todellisuuden puolesta. Keskiössä ovat subjektin ja yhteisön sekamelska, sisäinen ja ulkoinen fantasia, romanttinen sielu, obsessiot, painajaiset, päiväunet, tabut, suru, halu, epätoivo, syvä ilo, kärsimys, hiljaisuus, pelko, tyydytys, häpeä, lohtu ja toivo. Tekemistä ohjaa nykyaikainen psykoanalyyttinen syväluotaus ja enenevästi naiserityinen suuren näyttämön visio.
Pirinen johtaa Libidian Wonders -taideyhteisöä. Suomessa hän on tehnyt yhteistyötä mm. Tanssin talon, Zodiak – Uuden tanssin keskuksen, & Espoon teatterin, Kiasma-teatterin, Teater Viiruksen ja Mad Housen Helsingin kanssa. Kansainvälisesti hän on työskennellyt mm. Iceland Dance Companyn, Carte Blanchen, Spring Festivalin, Arsenic Lausannen, Hellerau Dresdenin, Buda Kortrijkin, Tanz im Augustin, New York Live Artsin, Seoul Performing Arts Festivalin ja ImpulsTanzin kanssa. Hänen teoksiaan ovat mm. Personal Symphonic Moment (2013), Meadow, meadow, meadow (2015), Concerto under Waterlilies (2016/18), Brume de Mer (2018), Rhythm of Poison (2020), Mortal Tropical Dances (2023) ja Doves and Bloods (2025). Vuonna 2022 hän sai esittävien taiteiden valtionpalkinnon ja tyttären. Pirinen emännöi uutta ruumiintaiteelle pyhitettyä residenssitilaa Wild Horses Atelier Helsingissä. Taiteilijana hän kuuluu kansainväliseen esittävien taiteiden agentuuriin Plan B.

Tom Rejström on Helsingissä asuva näyttelijä, esitysten tekijä, taiteellinen johtaja, entinen kuraattori ja nykyinen pedagogi. Hän viettää suuren osan työajastaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntaidetta tutkien ja kouluttaen; tehden työtä, jota rakastaa. Hän on loputtoman kiinnostunut nykynäyttelijäntaiteen keskiössä olevasta esiintyvästä ruumista ja sen dramaturgisista yhteyksistä, kaiuista ja heijastuksista kunkin henkilökohtaiseen historiaan, maailmanhistoriaan, nykyhetken mahdottomuuteen ja kaiken tulevan epätietoisuuteen. Rejström uskoo, että transgressivinen, moninainen, filosofinen ja törmäyksiä & perseilyä täynnä oleva taide voi pelastaa, tai vähintäänkin lohduttaa. Hän työskentelee tiiviissä yhteistyössä dramaturgi-ohjaaja Otto Sandqvistin kanssa. Yhdessä he ovat luoneet teoksia muun muassa Teatteri Viirukseen, Helsinki Biennaaliin, Mad House Helsinkiin, Hangö Teaterträff -festivaalille sekä Konträr (SE) ja Vega -näyttämöille (NO). Rejström myös näyttelee menemään TV- ja elokuva-alalla, viimeisimpänä Boy next door- (2025) ja Last to brake (2024) televisiosarjoissa. Hän toimii myös laivalla kiertävän Skärgårdsteaternin johtajana ja on sekä Saimaan Teatterin että tutkimusryhmä Corpus Dramaturgicumin jäsen. Vuosina 2016–2024 Rejström vaikutti Hangö Teaterträff-festivaalin taiteellisessa johdossa. Rejströmin tärkeimmät ja tuoreimmat näyttämöteokset ovat Doves and Bloods (Teatteri Viirus & Libidian Wonders, 2024) ja Cowboy Försvunnen (Otto Sandqvist & Teatteri Viirus 2024.)

Jenni-Elina von Bagh on helsinkiläinen koreografi, tanssija ja kuraattori. Vuosina 2023–2025 hän on toiminut Zodiak – Uuden tanssin keskuksen taiteellisena johtajana. Von Bagh inspiroituu filosofisista teemoista ja niiden värähtelystä maailmassa. Hänen pääasiallinen tutkimuksensa tarkastelee ei-inhimillistä paradigmaa esitystaiteessa, keskittyen ihmiskehon ilmaisuvoimaan kompositionaalisena kysymyksenä. Häntä kiinnostaa nykyesityksen tapahtumallisuus, jossa huumorin ja tragedian liitospinnat kohtaavat ja luovat omaa kieltä maailmaan. Hän on luonut teoksia muun muassa Zodiak – Uuden tanssin keskukseen, Sivuaskel-festivaalille, Caisaan, Teatteri Viirukseen, Ehkä-tuotanto & Nykytaidetila Kutomolle, Suomen Kansallisteatteriin, New York Living Theatreen, Brut Wieniin ja MDT Stockholmiin. Hänen viimeisimpiä töitään ovat muun muassa Extramaterial (2024), As time goes by (2023), Void – A Psychodrama (2022) A Prologue (2020), Posthuman days (2018) ja A Life – a nomadic melodrama (2017). Von Bagh on työskennellyt vuosikymmenten ajan esiintyjänä kansainvälisesti koreografien kuten Kenneth Kvarnströmin, Deborah Hayn, Örjan Anderssonin, Josef Fruzeckin, Linda Kapetanean, Ina Christel Johannesenin, Helena Franzénin, Ikuyo Kurodan ja Jyrki Karttusen – sekä viime vuosina myös Elina Pirisen kanssa. Hän oli Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän jäsen vuosina 2006–2015.Vuonna 2018 hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun koreografian maisteriohjelmasta. Vuonna 2000 hän valmistui Tukholman Tanssikorkeakoulun tanssijan koulutusohjelmasta. Von Baghin taiteellisen työn alustana toimii hänen perustamansa monitaiteellinen Open ended -yhteisö.

Olavi von Bagh on 14-vuotias helsinkiläinen nuori. Hän soittaa pianoa ja selloa, sekä harrastaa nykytanssia, hip hoppia ja jalkapalloa. Olavilla on kokemusta näyttelemisestä teatteri-, elokuva ja kuunnelmatuotannoissa. Luonto ja eläimet ovat hänelle tärkeitä.

Syksyllä 2024 Todellisuuden tutkimuskeskus (TTK) tutki esityksen, dokumentaation, todellisuuden ja muistin välistä suhdetta Liikkeellä marraskuussa -festivaalin puitteissa. TTK:n jäsenet, taiteilijat Alina Sakko ja Emma Fält kutsuttiin muistamaan kaksi teosta vuoden 2022 Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ohjelmistosta ilman, että he olivat nähneet niitä: Matilda Aaltosen ja Veli Lehtovaaran Performing Animalities – A Praxis sekä Tuomas Laitisen Audience Body. Voiko teosta muistaa kokematta sitä?

Paikkasensitiivisessä teoksessaan Exercise on empathy [a score for performing a human] Sakko jatkaa syksyllä 2024 alkanutta työskentelyään.

”Sain kunnian viettää aikaa Perfoming Animalities – A Praxis -teoksen arkistomateriaalien parissa ja ihmetellä, mitä omassa taiteellisessa työssäni alkoi rakentua Aaltosen ja Lehtovaaran taiteellisen työn kautta. Sisällä järisi ja maailmoja aukesi. Esitysele jaettiin yleisölle 16.11.2024 Sörnäisten metroasemalla.
Tänä vuonna palaan muistelemaan ajatuksiani ja tanssejani viime syksyltä. Kysyn, mitä Sörnäisten metroasemalla tapahtuneesta haluan elää ja jakaa uudelleen, mille haluan antaa enemmän aikaa, mikä saa jäädä muistoiksi metroasemalle ja mitä haluja ja kysymyksiä uusi tila herättää”.
Alina Sakko

Ohje eläimen esittämiseen

-Käyttäydyn yhteiskunnan ja sen luomien sosiaalisten sääntöjen mukaan.
-Minulla on jokin määrä raajoja.
-Minulla ei ole raajoja.
-Haluan tulla hyväksytyksi?
-Häntäluuni saattaa jatkua häntänä.
-Silmäni saattavat olla esimerkiksi pään sivuilla.
-Minulla on nimet asioille.
-Käteni saattavat olla siivet, käteni saattavat olla kädet, kädet saattavat olla olematta.
-Saatan haluta lentää.
-Saatan osata loikata todella korkealle ja kauas.
-Tiedän joitain sanoitettuja teorioita, jotka selittävät olemassaoloani.
-Haluan tulla rakastetuksi?
+kaikki 

Tämä teos on osa Focus on the Local Landscape – Paikallisjälkiä -ohjelmaa Liikkeellä marraskuussa -festivaalin kehyksessä.

Alina Sakko on tanssitaiteilija, joka työssään tutkii nykytanssin saavutettavuutta kokemuksellisilla ja konseptuaalisilla tasoilla. Hänen esiintyjäntyönsä keskittyy kysymään ja harjoittamaan, mitä on olla ”täysin jotain juuri nyt” ja miten jakaa se ympäröivän tilan kanssa. Hänen koreografiansa ovat tanssia konkretian ja abstraktin välillä, joissa vieraillaan runomaisemissa ja tunnistettavissa kuvastoissa nauttien pienistä spektaakkeleista. Sakko on kiinnostunut kinesteettisestä empatiasta yhtenä ruumiillisen ja emotionaalisen vuoropuhelun mahdollisuutena.

Tanssija ja koreografi Ewa Dziarnowskan teos This resting, patience ohjaa ajan ja huomion virtoja luodakseen aistillisen, läsnäoloon laskeutuvan tilan. Tämä hienoviritteinen kestollinen esitys ottaa etäisyyttä perinteiseen käsitykseen tanssista todellisuudesta vieraannutettuna spektaakkelina, ja korostaa sen sijaan tanssin luontaista sosiaalisuutta. This resting, patience käsittelee vetovoimaa, vapaaehtoista esineellistämistä, lähellä oloa ja paljauden estetiikkaa; se on osin varastoidun aistikkuuden aavemainen säilytyspaikka, osin hiipuvaa liikettä, osin somaattinen (strip)tease. Kokeellisella muodollaan teos horjuttaa installaation passiivisuutta sekä esityksen aikaraameja ja dramaturgista tarkkarajaisuutta. Keholle omistautuneena teoksena This resting, patience ymmärtää aistikkuuden ja tanssimisen ajattomina ja avoimina demokraattisina teknologioina, joiden kautta maailman purkaminen ja nykyhetken peilaaminen kestävään tulevaisuuteen on mahdollista – hellästi, hurmaantuneena ja tarkkaavaisena.

Ewa Dziarnowska on Berliinissä asuva ja kansainvälisesti työskentelevä tanssija ja koreografi. Hänen projektinsa This resting, patience (Tanztage Berlin, 2024), https://4677684728466.com (online-arkistoprojekti) ja Room With a Better View (Display galleria x Berliinin taideviikot) käsittelevät improvisatoristen prosessien ja kehollisen tiedon ideologioita ja vastustavat vallitsevia rationaalisuuden, lineaarisuuden ja järkiperäisyyden vaateita. Hän on kiinnostunut tanssin poeettisesta ulottuvuudesta ja sille ominaisesta aistikkuudesta. Hänen reaaliaikaisuuteen pohjautuva mutta liiketekniikoiden tarkkuutta ja asiantuntemusta sisältävä praktiikkansa haastaa tapoja, joilla tanssi kiertää porvarillisten teatteriperinteiden ja tuotanto-orientoituneen viihdealan konteksteissa.

Hänen teoksiaan on esitetty mm. seuraavissa tapahtumissa ja paikoissa: Sophiensaele / Berlin Art Week (Saksa), Schwere Reiter / International Dance Festival Munich (Saksa), Tanzquartier Wien / Rakete Festival (Itävalta), MDT / My Wild Flag (Ruotsi), Santarcangelo Festival (Italia), Mind Eater (Norja), Bit Teatergarasjen (Norja), What You See Festival (Alankomaat), FLAM (Alankomaat), Gessnerallee / Backslash (Sveitsi), Ephemera Festival (Puola), Scena Tańca Studio / Teatr Studio (Puola), ms1 / Muzeum Sztuki (Puola).

Esiintyjänä Ewa on viimeisimpänä työskennellyt Alex Baczyński-Jenkinsin, Michele Rizzon, Ofelia Jarl Ortegan ja Enad Maroufin kanssa.

Leah Marojevićin työskentelee esiintymisen, koreografian, opettamisen, dramaturgian, mentoroinnin ja muiden taiteilijoiden tukemisen parissa. Hän on tehnyt tilauskoreografioita Sydney Dance Companylle ammattiin valmistavan vuosikurssin opiskelijoille (2019), London Contemporary Dance Schoolin valmistuvalle vuosikurssille (2020), Mass Hysteria -kollektiiville (2020) ja Matilde Cerruti Quaralle Jupiter Woodsissa (2020).

Leah tekee säännöllisesti yhteistyötä ja on työskennellyt useiden kuvataiteilijoiden, ryhmien ja koreografien kanssa, kuten Colette Sadler, Ola Maciejewska, Theo Clinkard, Jefta Van Dinther, Megan Rooney, Ewa Dziarnowska, Paulina Olowska, Emmilou Rößling, Sarah Browne, Sam Williams, Holly Blakey, Candoco Dance Company ja Joe Moran. Vuonna 2019 Leah toteutti The Elsewhen Series -teoksen yhdessä koreografi Theo Clinkardin kanssa sekä on osallistunut tilausteosten luomiseen mm. Tanztheater Wuppertal Pina Bauschille (2015), Danza Contemporanea de Cuballe (2016) ja Candoco Dance Companylle (2019).

Krzysztof Bagiński on puolalainen taiteilija ja tapahtumajärjestäjä. Hän on Varsovassa järjestettävän kokeellisen elektronisen musiikin tapahtuman W Brzask (At Dawn) kuraattori. Äänitaiteilijana hän työskentelee tiiviisti koreografian ja esitystaiteen parissa.

Jacqueline Sobiszewski ­on kuvataiteilija, joka työskentelee valon, videon, elokuvan ja valokuvataiteen parissa. Hän on syntynyt ja kasvanut Alankomaissa ja opiskellut elokuvausta Łódźin elokuvakorkeakoulun elokuvausosastolla.

Eri tekniikoita yhdistelevä ja uutta visuaalista kieltä etsivä Sobiszewski työskentelee sekä yhteistyössä ohjaajien, muusikoiden ja koreografien kanssa että itsenäisesti. Hänen töitään on esitetty New Yorkissa, Los Angelesissa, Sidneyssä, Lontoossa, Pariisissa, Wienissä, Madridissa, Lissabonissa ja Sao Paulossa. Hänet palkittiin Kroatian Rijekassa järjestettävällä kansainvälisellä Small Scene Theatre festivaalilla Grzegorz Jarzynan Medea-teoksen valosuunnittelusta ja hän sai kunniamaininnan The Divine Comedy International Theater Festivalilla ”yhtenäisen maiseman luomisesta, jossa yksilöllisyys ilmenee voimakkaan tunnekokemuksen kautta”.

Fampitaha, fampita, fampitàna on malagassia ja tarkoittaa “vertaileminen, siirtäminen, kilpaileminen”. Näyttämöllä on neljä kehoa, jotka haastavat toisiaan, valitsevat toisensa, ja puhdistautuvat sisäistetyn väkivallan kerrostumista. Diasporan lasten ja heidän juuriensa välisten, uudelleen löydettyjen vuoropuhelujen sarjana avautuva teos kertoo moniäänistä tarinaa, jossa näiden kokemusten hajanaisuus on yhtä elinvoimaista kuin niiden uudelleen omaksuminen. Tässä kvartetissa Soa Ratsifandrihana etsii sanastoa kehon ja historian välillä ymmärtääkseen paremmin, mikä niitä yhdistää ja erottaa toisistaan. Yhdessä työryhmänsä kanssa, kitaristi Joël Rabesolon ja esiintyjien Audrey Merilusin ja Stanley Ollivierin kanssa Ratsifandrihana rakentaa uutta toiseutta, jossa kehot heräävät hiljaisuudestaan ja tarjoavat itselleen mahdollisuuden kielelliseen ilmaisuun. Eteemme kirjoitetaan tarinaa kehoista, jotka eivät olisi koskaan lähteneet saariltaan, ja jotka yhdessä muodostavat maanpakolaisten paraatin.

Soa Ratsifandrihana on ranskalaismadagaskarilainen tanssija ja koreografi Brysselistä. Opiskeltuaan Pariisin konservatoriossa (CNSMD) Soa työskenteli James Thierréen, Saila Sanoun ja Anne Teresa de Keersmaekerin kanssa. Hän esitti ensimmäisen soolonsa, g r oo v e, vuonna 2021 Brysselissä. Teosta on esitetty yli 60 kertaa ja se jatkaa kiertämistä Euroopassa, Kanadassa ja Aasiassa, ja pian Madagascarilla. Keväällä 2024 Soa toteutti diptyykkiteoksen, joka koostuu radioteoksesta Rouge cratère ja näyttämöteoksesta Fampitaha, fampita, fampitàna. Ensimmäisestä soolostaan lähtien hän on tutkinut eri medioiden risteytyksiä radion tarinankerronnasta koreografiaan ja musiikkikompositioon. Hänen työnsä muistuttaa siitä, että kehomme, aivan kuten sanamme, kantavat tarinoita, joiden pitää tulla kerrotuiksi, miten valitsemmekaan niitä kertoa. Soa on Kaaitheaterin residenssitaiteilija.